Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle
tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen
kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella
arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.
Mutta nyt!
Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa
eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin
syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?
Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on
taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta
onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero
on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä
jälestäpäin korvauksen?
Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan
maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me
kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on
usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas,
niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä
marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän
näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei
tarvita.
Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet
siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista
saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla,
kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni
minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä
hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös.
Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä
suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla
tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä
vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä
mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan
minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli
pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa,
mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun,
minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja
sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti,
niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.
Tee sinä, lukija, samoin!
Olkaamme tarkoin varuillamme, ettei vain ilmesty miehiä, jotka uhraavat
kaikki ajamalleen asialle, näkevät puutetta ja hätää. Sellaisia
esimerkkiä on nähty ennen, ja joku hullu voi noudattaa niitä. Hän
pyrkisi siten suureksi mieheksi väärällä tavalla. Alas sellaiset,
kaikella muotoa alas, ne turmelevat meidän moraalimme!
Meidän täytyy kaikin keinoin päästä elätiksi. Kun itse kokoo tielleen
esteitä, niin paljon kuin mahdollista, ja itse niistä puhuu
mahdollisimman paljon, ja kun ne sitten hävittää, niin voi sanoa
ylpeydellä: minä olen toteuttanut suurimman moraalisen lauseen "itsensä
voittaminen on suurin voitto!"
Teatterikahakka ja siitä saatu eläke, se olkoon meidän ihanteemme;
ennen kaikkea varokaamme, ettemme joudu taistelemaan elämästä ja
kuolemasta oikealla taistelutantereella. Sata vuotta sitten
uskallettiin tehdä sellaista, olkoon se meille peloittavana esimerkkinä
siitä, mihin innostus vie. Miksi uhraisimme kaiken pienen ihanteen
tähden? Silloin voisi kuolla tuntemattomana.
Mutta saada elinkautinen palkka itsekkäästä työstä, joka on kestänyt
lyhyen ajan ja jota seuraa vuosikausia kestävä laiskuus, se on
kansallista, tosisuomalaista, siihen me kaikki pyrkikäämme.
Huomasitko, minä sanoin Me?
"Toiset minua kiittävät, toiset moittivat, minä teen
pilkkaa tyhmistä ja uhmailen pahamielisiä, ja riennän
nauramaan kaikelle... peläten muuten täytyväni
kaikelle itkeä."