Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan,
että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne
kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.
Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki
muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi
se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset,
siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä
tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään,
että ylioppilasnuoriso helposti innostuu -- sillä se kaunis ominaisuus
saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla -- niin
annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle
henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä
(politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut,
mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme
ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille
sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino
tepsii aina.
Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen.
Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me
itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun
he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.
Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus
toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon
aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on
puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me
joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis
ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he
nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä
syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun
vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme
tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt
kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi
kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis
täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin
valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me
taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret
sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön
isänmaa!
Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen
kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä
esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme
vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei
katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa,
tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.
Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan
oman itsemme tähden.
Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada
ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja
tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin
sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat
niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset
toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan
pettureita.
Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää
kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei
mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret
vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä
oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he
katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat
järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten
oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he
olisi nuoria.
Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme,
siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä
itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen
laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan
tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme,
ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki
ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä
vähimmin ymmärrämme.
Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin
kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja
kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.
Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia,
joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun -- en
ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta --
johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku
laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten
menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä
eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi
minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia
toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle
laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois.
Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin
hyvin.
Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin.
Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei
isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä
sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on
vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi
suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä
hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän
kehitystä.
Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän
antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan
kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin
erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän
keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan
välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat,
virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto
omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy
siis jatkamaan olemassa oloaan.
Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on
saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin
tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella
pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle
enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan
pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi
elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä
on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on
tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään
viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä
professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa.
Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava
politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.
Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä
aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan
kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi
oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän
ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi
lakitieteen opettajan virkaa avoinna.
Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten,
kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion
virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen
pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja
pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka
eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia
elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka
takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden
kanssa.
Huomasitko, minä sanoin Me?