Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat
kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he
pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.
Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset
uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän.
Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan
mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee
taiteilija!
Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten
ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen
päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä
taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut
täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä
suhteessa käsitysten.
Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla
järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi
työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.
Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo
nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat
luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret
nerot runoilijoittemme rinnalla -- varjoja vain, arvottomia muussa
suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei
mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija
löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää
siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me
muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.
Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin
kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän
kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen
tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo
painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.
Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme -- emmehän me sitä
tunnekaan -- että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen
luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa
osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin:
"Epatto!"
Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä
täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa
uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen
kuolemaan.
Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta,
jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi
onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli.
Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan,
että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän
tahtoo -- se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli,
sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.
Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän
kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät
tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan
vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on
myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin
paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.
Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista
kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän
mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén
teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen
toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita
ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja
panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat
he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat
pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten
velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon
ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.
Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin
suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari
tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla
rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei
ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin
rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.
Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa
ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin
ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan
kykyynsä.
Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista
henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta.
Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta
valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia
antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio
sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan
ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.
Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin.
Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on
ontuvaa ja virheellistä.
Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten
lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet
syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia.
Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen
taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien
vanhojen mestarien taulujen mukaan -- he tutkivat sitä varten vanhoja
mestareita -- oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia
pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen
harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.
Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta.
Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta
eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin
täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa
kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen
orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha
kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin
yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden
suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat
ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen
kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen",
meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.
Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään
maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin
meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja
jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan
itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen
kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin
taiteilijat.
Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo
olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että
kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä
odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat
toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten
kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.
Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi
meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa
pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy
mestareita toinen toistaan suurempia -- ainakin heidän omasta
mielestään.
Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä
seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin
suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita,
joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse
maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen
yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen
lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan
paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion
palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa
pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva
ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua
tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi
kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole
ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin
tämä puute poistettaisiin.
Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa
tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta
ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.
Huomasitko, minä sanoin Me?