Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen.
Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa
kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän
näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa
muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.
Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta,
tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja
näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien
muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä
näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se
tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon.
Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa
olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat
katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa
aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu
arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan
arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä
maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että
meidän sanojamme siellä uskotaan.
Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin
mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys
tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.
Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään
rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa,
eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla,
missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä
toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."
Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta
itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä,
siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi
heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän
töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä
kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja
räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet
ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein
rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.
Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me
esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata
jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön
kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs
senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin
vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin
hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se
asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti
senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin
luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja
puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli
loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.
Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä,
sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan
se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia --
meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin,
miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai
olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen
löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!
Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on
milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen
alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää
maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan
kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.
Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea
sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai
uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.
Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen
teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä,
joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa
kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan
ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka
yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin
pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.
Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei
enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat
olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin
Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin
kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat
edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen
kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan
venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.
Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit
ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia
sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet
ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä,
jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa.
Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia,
väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja
kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen
harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen
ja keltainen väri on muotiväri.
Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko
kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.
Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan
puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka
kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen
tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta
itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään?
Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän
löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee
velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona."
Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät
platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat
tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko
nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja
he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät
ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on
oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun
monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan
lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla
tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin
helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.
Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty,
niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun
sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän
jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän
maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä
pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi
saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai
voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa
hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti --
silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa
seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä
järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet
mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä
on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun
näytelmätaide on meillä niin korkealla.
Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti
ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten
näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt,
niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.
Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen
ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä,
heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa
valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa,
hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia
teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän
omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa
ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin
ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia
asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän
kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen
esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko
maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija
sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta,
mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas,
jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet
näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut,
joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se
arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.
Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä
tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta
laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän
tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo,
"näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta
varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että
eläkkeen.
Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan
käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva
näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa
kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys
pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua
basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä
niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli
ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai
ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään
teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan
vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen
puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten
siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko
loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei
tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä
ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän
keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä
vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat
edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista
ilvettä vuosikausia.
Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen,
muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.
Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan
nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause
heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä,
Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt,
puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty,
niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin
niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän
valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja.
Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot,
varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten
ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea
tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat
keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.
Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian
jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä.
Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon
toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman
kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme,
kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin
niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille
hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole
suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin
ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo
kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä
enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta
ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku
erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja
luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan,
niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma
kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden
puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit
ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a
ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen
e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi
rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on
kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä
konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla
lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide
on kukoistuksessaan!
Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän
vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi
sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.
Huomasitko, minä sanoin Me?