Oli joutunut kuningas Tigranes
kera nuoren puolison
sotavangiks suuren Kyyroksen.
Hänen eessään vangit on.
— Itämaitten herra ja valtias,
pyys kuningas Tigranes,
en rukoile omasta puolestain
kun vetoan laupeutees,
mut vaimoni anna armossas
sa maahansa päästä pois —
hän on nuori kuin nousu auringon,
hänen eessään elämä ois.
Hän on ruhtinatar, älä orjuuteen
pään ihanan painua suo,
ei luotu kahletta kantamaan
ole jumalan-muoto tuo!
— Mitä annat lunnaiksi vaimostas?
kysyi Kyyros-kuningas.
— Oman henkeni annan riemuiten,
Itämaitten valtias.
Suurkuningas istuimeltaan nous,
oli silmänsä kirkas ja sees!
— Sinä tarjosit kuninkaan-lunnahan,
oi veljeni Tigranes.
Siks kuninkaan-lahjan saat sinä myös:
te ootte vapaat taas!
Saat kultaa min kamelis kuljettaa,
saat jälleen mahtis ja maas!
Pois leiristä ratsasti Tigranes
kera nuoren puolison.
Heitä valkeat ratsut kantoivat
päin nousua auringon.
He katsoivat silmihin toisiaan.
Ja ihanuus taivaan ja maan
kuin luomisen aamuna heijastui
ja säteili katseissaan.
Niin lausui vihdoin Tigranes:
— Sinä näitkö, näitkö sen
miten oli hän kaunis kruunussaan,
jalo, uljas ja ihmeellinen?
— En, vastasi hiljaa kuningatar,
minä Kyyrosta tuskin näin.
— Mitä, ken oli nähdä niinkuin hän,
mitä katsoit, ystäväin?
— Minä katselin häntä, ken lunnahaks
lupas henkensä puolestain.
Hänet yksin keskellä loiston näin,
minä katselin häntä vain!