Unissain sen usein vielä nään
niinkuin jäi se sinne yksinään:
syksyn auringossa paistavan
hiljaisen ja valkeen huvilan —
päällään taivaan kuulto sininen,
viirin päässä viime pääskynen,
hopeaiset salmet takanaan,
haavat puettuina purppuraan.
Tultaan suitsuttivat asterit
kukkamaassa, tummat orvokit
katsoi totisine silmineen
taivaan, maan ja veden kirkkauteen
Vielä kutsui tuoksu resedan,
värähdellen syksy-ilmahan,
myöhästyneen mehiläisen luo,
joka suven viime maljan juo.
Niinkuin viekoitellen rantahan
kaartui polku luokse valkaman,
vaikka riisuikin jo purjepuun
venhe houkutti kuin seikkailuun.
Mutta polkua ei kukaan käy,
mitään kuulu ei, ei ketään näy.
Kukat kukkivat vain itsekseen,
suruisasti loiskii laine veen.
Huvilan on poissa asujat,
umpeen lyöty ovet, akkunat.
Jälleen kuolema, ah muistan sun.
Kun on kerran eessä lähtö mun,
kun mä lähden viime matkallein,
jäät niin viime suvi jälkehein:
Kukat jäävät yksin kukkimaan,
kultasantaan laine loiskimaan.
Jäävät aurinko ja aavat veet,
jäävät suven viime säveleet.
Turhaan kutsuu polku valkamaan,
turhaan venhe vettä halkomaan.
Polkua ei kukaan, kukaan käy
eikä ketään näy.