Heinäkuun 5 p:nä.
Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen
kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös,
kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!
Jos me kerran tapaamme toisemme, -- oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin
rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! -- jos me
kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä
varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!
Jos emme tapaa toisiamme ... voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät
tuohon pelkooni ... niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten
niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen
viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"
Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen
ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon
ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!
Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?
Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna,
silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt
vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta
ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten
meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.
Huomenna! huomenna! huomenna!
Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla
painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat
kaiken.
Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.
En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.
Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä
sinua rakastan ja miten minä kärsin?
Heinäkuun 6 p:nä.
Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään
ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.
Toivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat
tietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.
Kyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin
nokallaan ja siivillään.
Sinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi
olisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.
Keskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo
sinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.
Kello neljä aamulla, heinäkuun 6 p:nä.
Jos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja
lähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos
tietäisin, mistä sinut löytäisin.
Minä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun
luostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.
Saat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä
kirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.
Saat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme,
kaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan
sinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet
matkaan samassa tuokiossa, eikö niin?
Minä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin
kuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.
Lähde, rakas kyyhky, lähde!
Heinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.
Me olemme kohtalon kiroomat!
Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää
enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!
Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli
erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi
lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.
Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli
pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin
kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti
se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!
Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa,
tempoen ruohoa käsin ja hampain.
Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian
onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni,
sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.
Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta,
ajatusta!
Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra,
Jumalani, minä tulen hulluksi!...
Odota, odotahan.
Jumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt
rukoukseni.
Kuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin
on tuo toivoni valaistus ylhäältä.
Kuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme
lentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea
ainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se
lensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee
Foix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin
metsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.
No niin; täten aion nyt menetellä:
Minä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen
tästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se
katosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä
turvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen
matkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata
askelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin
heprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä;
sillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai
kuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.
Oi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, -- anna anteeksi
kärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! --
kyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari
vuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun
ikääni sinua etsiessäni ... oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni
loppuun asti!
Niinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.
Olen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en
sanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun
surujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta
henkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne
ketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän
välinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos
löytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä
olen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan,
jonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.
Minä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle
kirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah,
jos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: "Lue! lue!
lemmittyni!" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä
päivänä olisin ylen onnellinen!
Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni
tänään Rieupreganiin asti.
Heinäkuun 7 p:nä, yöllä.
Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin
sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen,
nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa
veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.
Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on
vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja
lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan
hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.
Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi
Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua
yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.
Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että
sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien
päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?
Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä
varmaan saavun luoksesi.
Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan,
josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.
Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei
kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira,
joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla
oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.
Sanoin itsekseni:
-- Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän
hänet.
Koira vaikeni.
Kuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi
rakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?
Mikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot
ikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin
niinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua
niinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.
Näitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun?
kuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?
Oi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi;
saisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!
Valitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi
iankaikkinen yö.
Huomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi
sinua.
Heinäkuun 9 p:nä.
Nyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala,
millainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä
pelättävällä äänellään?
Virtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole
nyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea
rantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.
Minulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa,
että joki on silloin laskeutunut entiselleen.
Voi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat,
aivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.
Heinäkuun 12:nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.
Muuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse
hänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki
mennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.
Loin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:
-- Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.
Siitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.
Heinäkuun 15 p:nä.
Jatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä
kävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme.
Minun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme
lieuetä.
Seuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin
yhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen,
nimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.
Muuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei
epäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se
menee suoraan ja empimättä eteenpäin.
Mutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt
luostarilupauksen.
Voi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota
omaan Isabelleesi.
Sinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.
Heinäkuun 18 p:nä.
Kolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen
metsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä
niin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista,
joissa minun usein oli pakko pysähtyä.
Tunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt
yhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni,
toivottomana.
On jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen
kulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka
Iris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä,
kiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään
luomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat
yksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.
Sanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä
pohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento,
tehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?
Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää
toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en
sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin
sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?
Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule
ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!
Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!
Heinäkuun 29 p:nä.
Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut
kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut
viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki;
vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä,
jolloin aaveet kulkevat.
Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt
haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt,
kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että
olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet
kerran jo niin luullut.
Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua!
rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.
Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut
puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen
henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten
kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi
minullekin.
Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin
metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan
sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen
voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta
tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin,
koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin
tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.
Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän
ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani
ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni
jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa
pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä
siipi-raukallaan.
Tuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen
seurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän
tullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.
Olinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone,
jossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani
en minä näe muuta kuin taivasta.
Oi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.
Eilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin,
että oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt
mennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä
asti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?
Pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt
ensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli
mahdoton jatkaa.
Tänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole
levännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-,
neljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.
Olen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni
ääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen
itseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja
huomenna lähteä matkaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa
kuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni
rakastettu, odotathan?
Kyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä
välejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.
Toivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi
voimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle
hyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet,
joita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.
Oi!...
Kello neljä aamulla.
Nukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka
oli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta
koittavan.
Oi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme
luona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä,
joiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin
joku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne
pois!
Minä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin
äärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.
Jumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole
muuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen
rukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta
enkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?
Oi, minä kuuntelen, katselen, odotan.
Ei mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun
kuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko
ilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.
Oi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!
Kuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi
auringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot!
Kuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen
valtava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja
säkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki,
joka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen,
majesteettisen syvä! Kuinka ... hyvä Jumala!
Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota
rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta
kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo
kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka
ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka
juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin
hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa ... nuo ovat ne
vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän
minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun
näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan
minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen
luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon
ne avatessani?
Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!
Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi
Sinulle puhua kuin polvillani.
Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta;
polvillesi! maahan! maahan!
Kello yhdeksän aamulla.
Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.
Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.
Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.
Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin
nähty! runoilija, hyvin kuvattu!
Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista
kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka
kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi,
violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas
huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla
kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja
mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat
laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa;
tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.
Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen
samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se
kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään;
kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat
minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat
pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?
Hyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne
hukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä
olen lukenut ne niin monesti. "Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan
ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni,
täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin."
Siinä se on, niin se on.
Aurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla
puolellani.
"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,
vuoristosta tasankoon päin."
Se on niin, täsmälleen.
Niin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, -- kiitos, Herra, että päivä,
jonka annat, on niin kuultava! -- tuolla kaukana on ylätasanko, jossa
on erakkomajasi.
Oi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko!
Näen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä
noista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?
Oi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär,
sinun on se minulle sanottava.
Minä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun
ja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan
kiusaamista.
Etkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia
liian myöhään?
Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö
niin?
Heinäkuun 31 päivänä.
Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä
toivon!
Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana
vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria
olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle
kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana;
ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa,
aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä
näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun
vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.
Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä
talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen
kaunis.
Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet
sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.
Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka
katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen
jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun
koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:
-- Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.
Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä
odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.
Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole
epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.
Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin
sinut ehkä tavannut!
Sanon _ehkä_, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin
matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä
antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan
sinä?
Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt
kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.
Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele
Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.
Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun
ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.
Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on
liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo
minulle, että huomenna minä sinut tapaan.