Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.
En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta
kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen
lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.
Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden
kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani
lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii
minua, koska sinä minut hylkäät.
Ah! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä
hetkeksi minulle annoit.
Minä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis
onneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi
poistua koko elämästä.
Se johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei
ruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita
ruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää
otsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave
ei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet,
mikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita
iäksi hervonneita hermosäikeitä.
Mutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita,
joita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi,
kalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan
olivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin
syvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän
silmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden
vaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on
tekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.
Tuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina
heidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan
rauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka
johtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta
hautaan.
Niin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun
tarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon
kuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!
Hyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat
kahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis,
jättää maailman taivaan tähden.
Kello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä
saapua minua noutamaan.
Elokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.
Olen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut
kirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa,
tämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä
liikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia
kostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen
säteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka
värisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön
maljassa.
En enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle
päin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen
ainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta
hautapaikakseni.
Sen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin
mahdollista.
Rukoile, sieluni!