Heinäkuun 1 päivänä 1638.
Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee
tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme
turhaan.
Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on
Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka
paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.
Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua
rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?
Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit
matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi
pitänyt tulla takaisin.
Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?
Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!
Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!