Kesäkuun 22 p:nä 1638.
Lennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano
hänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle,
että minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!
Vapaa! vapaa! vapaa!
Anna, niin kerron sen sinulle, rakas!
En tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!
Tiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen
kirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että
kuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat
kaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat
kaikellaisia armonosoituksia.
Minä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on
kaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.
Siksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.
Jo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista
johtajattaremme luvalla.
Viereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme.
Luotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani
siitä.
Läksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin
ennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.
Kardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.
Hän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään
majataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille.
Kolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen
korkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.
Nousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin;
olin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat
allani.
Isä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin,
kun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että
minun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa
mukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus,
oli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin
aikoihin.
Oi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä,
mitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.
Seurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen,
hänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen
liikkeensä määrännyt minun liikkeeni.
Me kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon.
Kuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat
näyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat
minulta.
Vihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa
miehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan
pitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti,
kardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef
ymmärsi kysymykseni.
-- Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.
Mentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä
tunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin
kaatuisin.
Kardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten
heikko olin; hän nousi paikaltaan.
-- Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.
En tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin
tyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut
toivomaan parhainta.
Minä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen
jalkoihinsa.
Hän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin
kauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä
nähnyt.
Kallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.
-- Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.
-- Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni
myöskin autuuteni.
-- Nimenne?
-- Isabelle de Lautrec.
-- Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on
harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme
hänet.
-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen
muistoaan mieleenne?
-- Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi
sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa
minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä
toivotte?
-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.
-- Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa
voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan
jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta
vuodesta huolimatta?
-- Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.
-- Ja nyt te kadutte, vai kuinka?
Luin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta
kahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt
minut hulluksi.
Kardinaali hymyili.
-- Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.
Minä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin
vähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota
hän ei ollut edes nähnytkään.
Minä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.
-- Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä
nainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä
luostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu,
sielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!
-- Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii
onnettomuus, ellette sääli minua!
-- Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.
-- Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän
ylhäisyytenne, minä olin hullu.
-- Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta
päätöksessänne?
Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin
tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut
sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.
-- Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.
Vääntelin käsiäni tuskasta.
-- Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan
ylimielisesti.
-- Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan
teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.
-- Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo,
että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa;
teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja
Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.
Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:
-- Te rakastatte jotakuta?
Minä painoin pääni aivan maan tomuun.
-- Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te
rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?
-- On, teidän ylhäisyytenne.
-- Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?
-- Hän odottaa.
-- Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de
Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi
katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.
-- Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen
jalkojaan.
Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä
Josefille, joka nyt tuli luo.
-- Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte,
sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka
päästää hänet luostarivalasta.
-- Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?
-- Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni,
sanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut
petturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia.
Menkää, tyttäreni, menkää.
Minä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä
Josefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle
julistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.
Minä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo
kallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan
ennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.
Minulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä,
ja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle
sanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit
odottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä
rakastan ja että pian olemme onnelliset.
Minä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen
minuuttia aikaisemmin.
Hevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä
lähden luoksesi.
Ilmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.
Lähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene
ja palaa!
Ymmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En
tahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes
kirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:
Rakastan sinua!...
Kymmenen minuuttia myöhemmin.
Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!... Se mies on määrätty
kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.
Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt
kerron sinulle.
Kuule tätä!
Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen,
kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle
kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti,
seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun
yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan
pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän
ilmassa ja putoavan maahan.
Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen
lähtevän sen keralla ruumiistani.
Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että
ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei
minua koetettukaan pysäyttää.
Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.
Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka
oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän
katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty
kyyhkysen siipeen.
Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä
vaan huusin:
-- Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!
Neljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin
iskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli
sama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn
taistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja
suistanut sinut hevosen seljästä.
Me tunsimme nyt toisemme.
Oi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä;
hän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut
ottamaan tuon puvun.
-- Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!
Ja hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja
putosi nyt maahan.
Minä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.
Mutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se
kadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua
nyt, ellei se voi lentää luoksesi?
Lentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa,
kertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!
Oi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit
nähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä
takaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti
katsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran
ennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut
taistelutantereena.
En tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille
tehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä
hetkelläni!
Asetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi
kuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on
ruhjoutunut.
Olen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen.
Jumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta,
olisit sen nyt pian saanut käteesi.
Missä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?
Ah! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.
Kello neljä.
Lääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän
salaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin
kuninkaan.
Hän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.
Hän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.
Haava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme
olisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.
Mutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä
polvilleni ja sanoin hänelle:
-- Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata
poikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!
-- Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa
vastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään
tapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon
päästä.
-- Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!
Ymmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.
Siipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku
parka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.
Minä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan
sillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.
Mitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä,
mitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin
ilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin
haaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?
Miksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.
Kesäkuulla.
Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut
luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt
tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei
olisi tuota onnea pyhittänyt.
Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme
onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin
ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se
olikin.
Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin
tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä
rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää
tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole
rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."
Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.
Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.
Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu
helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin
kiittääkseen minua."
Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä
hoitelen.
Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!