Kello puoli viisi iltapäivällä.
Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!
Kesäkuun 1 päivänä 1638.
Tänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne;
kuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi,
jonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.
Mutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet
tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko
odottaa näin vielä kaksi kuukautta?
Jaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä
päivänä.
Kirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä
kirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on
meidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä
sydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.