Kello viisi aamulla.
Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.
Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen
etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota
onnea vastaan.
Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys.
Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja
sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.
Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen
lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.
Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus
on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä
kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska
pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te
minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei
olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille
ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.
Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä
vähemmän kuin te rakastatte minua.
En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä
kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on
syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on
noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta
tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat,
ilmestyksen toisesta elämästä.
Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä
horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne
sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin
sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme
iankaikkisesti Jumalan luona!
Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa:
vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse
Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen
kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia
omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle,
sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!..." ja silloin, silloin... Oi, minä
en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille
annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.