Kello 6 aamulla, heti kirjeenne luettuani.
Jumala käänsi kasvonsa hetkeksi meistä pois, ja sillaikaa liiti pahan
enkeli päämme ylitse ja kosketti meitä.
Kuulkaa nyt te vuorostanne.
Tiedätte, millaisen sopimuksen olin tehnyt veljeni Gastonin kanssa.
Muuten luulin tekeväni hyvää toisellekin veljelleni, toimiessani tämän
toisen puolesta. Ministeri näytti minusta olevan kuninkaalle vielä
suurempana vaivana kuin kaikille meille muille.
Moinen sorto kävi Ranskan pojille sietämättömäksi, ja jokainoa hetki
kardinaali pakotti kuningasta omaan tahtoonsa, käytti hänen sinettiään
neuvottelematta hänen kanssaan, hänen aseitaan vastoin hänen tahtoansa.
Hän kulutti taloudessaan joka päivä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki
Henrik IV:nnen pojat yhteensä, hän mukaan luettuna, joka oli
valtaistuimella.
Ja silloin kuin hän yksinään oli niellyt yli kaksisataa miljoonaa, söi
tuskin kolmas osa Ranskan väestöstä oikeaa leipää; toinen kolmannes eli
pelkällä kauraleivällä ja viimeinen ei saanut ravinnokseen muuta kuin
tammenterhoja, kuten lauma lika-elukoita.
Hänellä oli itsellään kuningaskunnassa enemmän kaupunkeja ja
linnoituksia kuin kuninkaalla. Hänellä oli Brouage, Oléron, Ré, la
Rochelle, Saumur, Angers, Brest, Amboise, le Havre, Pont-de-l'Arche ja
Pontoise, niin että hän tunkeutui aivan Parisin porttien edustalle. Hän
oli Verdunin maakunnan ja linnakaupungin herra. Paitsi joukkoja, joita
hän käytti alueillaan, linnoituksissaan ja linnakaupungeissaan, oli
hänellä meriarmeijakin. Hän kulki henkivartioston saattamana. Hänen
käsissään olivat koko Ranskan avaimet.
Jos koko Ranska olisi yhdistynyt häntä vastaan, ei se olisi kyennyt
kokoamaan tarpeeksi vahvaa armeijaa kukistaakseen hänen joukkojaan.
Vankilat olivat muuttuneet haudoiksi, jotka oli varattu kuninkaan
totisille palvelijoille, eikä majesteettirikos enää ollut uhka
kuningasta tai hänen valtiomuotoaan vastaan, vaan se, ettei joku
halukkaasti ja sokeasti totellut hänen neuvonantajansa kaikkia
itsevaltaisia oikkuja ja tuumia.
Tämän tahdon sanoa teille ennen muuta; sillä se, mitä nyt olen sanonut,
puolustaa sitä tekoani, että jätin teidät ja läksin sen miehen
liittoon, joka oli myöhemmin kieltävä meidät kaikki, niin elävät kuin
kuolleet.
Oikeudenkäynti vanhaa marsalkka de Marillac'ia vastaan ja hänen
teloittamisensa se ratkaisi koko asian. Olin kirjeenvaihdossa veljeni
Gastonin ja kuningatar Maria de Medicin kanssa, joka oli aina ollut
sangen suopea minua kohtaan. Minä päätin antautua samoihin kohtaloihin
kuin he.
Muistanette minun alakuloisuuteni niinä aikoina? muistanette
liikutukseni, levottomuuden äänessäni, joka tukehtui aina melkein
nyyhkytyksiin, kun teille sanoin, että tulevaisuuteni oli epävarmempi
kuin keväisten lehdensilmujen puussa, jonka juurella istuimme, ja kun
pyysin teiltä kolme kuukautta aikaa ennenkuin voin ottaa teidät
puolisokseni, vakuuttaen koko ajan, että onnellisin päivä elämässäni
olisi se, jolloin minusta tulisi puolisonne?
Niistä päivin minä näet tiesin kaikki veljeni Gastonin suunnitelmat, ja
minä olin välittäjänä hänen ja onnettoman herttua de Montmorencyn
neuvotteluissa.
Te pyydätte, etten jättäisi pois mitään yksityiskohtia. Oi, minulla on
niin suuri syy puolustaa menettelyäni teidän silmissänne, etten voisi
pyytämättäkään unohtaa tai jättää mitään pois.
Meidän piti saada avuksemme espanjalaiset ja napolilaiset.
Napolilaiset ilmestyivät tosiaan Narbonnen rannikolle, kun herttua
Montmorency julisti kapinan, mutta eivät uskaltaneet nousta maihin.
Espanjalaiset jälleen tulivat omalla puolellaan Urgeliin saakka, mutta
eivät marssineet rajan ylitse.
Te näitte rauhattomuuden ympärillänne leviävän, te kuulitte Bagnolsin,
Lunelin, Beaucairen ja Alais'n kapinanhuudot. Minä näytin teille eräänä
aamuna, ahdistus sydämessä, sillä tiesin, että se merkitsi eroamme,
veljeni Gastonin julistuksen, jolla hän otti itselleen kuningaskunnan
valtionhoitajan arvonimen.
Vähän aikaa sen jälkeen te kuulitte kirjeestä, jonka kuningas oli
lähettänyt isällenne ja jossa hän käski isänne saapua Parisiin,
kuulitte, että veljeni Gaston oli marssinut Ranskaan tuhannen
kahdeksansadan ratsumiehen etunenässä, että hän oli polttanut
Saint-Nicolas de Dijonin etukaupungin ja niiden hovioikeuden jäsenten
talot, jotka olivat tuominneet Marillac'in.
Eräänä päivänä sain minä vuorostani kirjeen. Veljeni kirjoitti minulle
Albista vaatien minua pitämään sanani.
Sen sain juuri sinä päivänä, jolloin jätin teille jäähyväiset, elokuun
14 päivänä 1632: kohtalokas ajankohta, joka on painunut yhtä syvästi ja
synkkänä minun mieleeni kuin teidänkin.
Oi, kaikki yksityiskohdat kertomuksessa tuosta lähdöstäni ovat aivan
totta. Tuon yön kuvaus on aivan oikea.
Ainoastaan sen lisään, että minä näin teidät kauemmin kuin te saatoitte
nähdä minua. Te seisoitte huoneenne parvekkeella, huoneesta takaanne
lankeavassa valossa, kun taas minä painuin yhä synkemmän pimeyden
varjoon.
Sitten tuli kuitenkin paikka, jossa tie kääntyi ja jossa lakkasin teitä
näkemästä.
Sillä hetkellä minä pysäytin hevoseni ja kysyin itsekseni, eikö minun
ollut parempi unohtaa kaikki annetut lupaukset, kaikki tehdyt
sopimukset, uhrata kunnia rakkaudelle ja palata luoksenne.
Ikkunanne sulkeutui, valonne sammui, ja minä ajattelin, että tämä oli
Jumalan ilmoitus, että minun oli jatkettava matkaa; työnsin kannukseni
ratsun kupeisiin, kiedoin viittani pääni ympärille ja syöksyin yhä
synkempään öiseen pimeyteen, huutaen itselleni, turruttaakseni
tunteitani:
-- Eteenpäin! eteenpäin!
Ylihuomenna saavuin Albiin veljeni luokse, joka jätti minut tuohon
kaupunkiin, viidensadan puolalaisen johtajaksi, ja marssi itse
Beziersiä valloittamaan.
Elokuun 29 päivänä sain marsalkka-herttualta käskyn yhtyä hänen
armeijaansa.
Läksin liikkeelle viidensadan mieheni etunenässä, ja elokuun 30 päivän
illalla yhdyin pääarmeijaan.
31 päivä meni kahden puolen vakoiluun. Saimme tiedon, että de Schomberg
marssi Castelnaudary'ta valtaamaan. Me kiirehdimme tekemään samaa.
Mutta de Schomberg ehti ennen meitä, jopa valtasi erään talon, joka ei
ollut kuin kymmenen minuutin matkan päässä meistä, ja asetti sinne
etuvartioston.
Tämä tapahtui syyskuun 1 päivänä, kello kahdeksan aamulla.
Marsalkka-herttua sai kuulla, miten oli käynyt; hän otti mukaansa
viisisataa miestä, meni vakoilemaan de Schombergin armeijaa, ja
saavuttuaan lähelle tuota taloa hyökkäsi vartioston kimppuun, joka
siinä majaili, ja vartiosto jätti heti asemansa.
Herttua Montmorency sijoitti taloon sataviisikymmentä miestä ja palasi
luoksemme sangen mielissään tästä ensimäisestä menestyksestä.
Hän tapasi meidät koolla kylän laidimmaisessa talossa, veljeni
Gastonin, hra de Rieux'n, hra de Chaudebonnen ja minut.
Silloin astui hän veljeni eteen:
-- Monsieur, sanoi hän, nyt on päivä tullut, jolloin voitatte
vihollisenne, päivä, jolloin yhdistätte pojan ja äidin jälleen
toisiinsa. Mutta, lisäsi hän näyttäen paljasta ja veristä miekkaansa,
sitä varten täytyy teidän säilänne olla tänä iltana sellainen kuin
minun nyt aamulla, nimittäin punainen kahvaan saakka.
Veljeni ei rakasta paljasta miekkaa, ei varsinkaan veristä; hän käänsi
katseensa pois.
-- Oh, herrani, vastasi hän, ettekö te milloinkaan väsy kerskuntaanne?
Pitkät ajat olette minulle antanut, suuria voittoja luvaten, ainoastaan
pieniä toiveita.
-- Joka tapauksessa, sanoi marsalkka, annan teille enemmän kuin oma
veljenne, kuningas, vaikka oletettaisiinkin, kuten sanoitte, etten ole
vielä antanut teille muuta kuin toiveita; sillä hän ei teille anna
toiveitakaan, vaan päinvastoin ottaa ne teiltä, yksinpä toivon saada
pitää edes henkenne.
-- Ohoh, herra, vastasi Gaston kohauttaen hartioitaan, luuletteko, että
mahdollisen kruununperijän henki koskaan on pelissä? Tuli mitä tahansa,
minä olen aina varma saavani tehdä rauhan, omasta ja kolmen muun
puolesta.
Marsalkka hymyili katkerasti ja vastaamatta enää prinssille tuli meidän
luoksemme.
-- Hyvä, sanoi hän, hyvä; nyt se alkaa; miehen nenästä vuotaa jo verta.
Hän puhuu pakenemisesta, neljäntenä miehenä. Mutta te, hra de Moret, ja
te, hra de Rieux, ja minä, me emme sillä matkalla aio olla hänen
saattueenaan.
Me vastasimme jyrkästi: Emme.
-- Hyvä, sanoi marsalkka-herttua, yhtykää siis minuun; sillä meidän
täytyy päästä otteluun tänään niin aikaisin, että saamme hänet
vihdoinkin nähdä miekka kädessä.
Samassa tultiin meille ilmoittamaan, että marsalkka de Schombergin
armeijan oli nähty tulevan eräästä metsästä ja marssivan meitä vastaan.
-- Menkäämme, herrat, sanoi marsalkka-herttua, hetki oli tullut, kukin
paikalleen.
Meidän oli kuljettava erään joen ylitse pientä siltaa myöten; meiltä
olisi voitu estää pääsy, mutta sitä ei koetettukaan. Marsalkka de
Schombergin suunnitelma oli päinvastoin antaa meidän lähetä aina
väijytykselle asti, jonka hän oli varustanut solatielle, missä löysitte
ratsupalvelija-parkani.
Mentyämme sillan ylitse, asetuin minä paikalleni vasemmalle sivustalle,
joka oli johtooni annettu.
Se oli, kuten teille sanottiin, ensimäinen taisteluni. Minulla oli into
näyttää, että vaikka olinkin samaa verta kuin Monsieur, vereni oli
kuumempaa kuin hänen. Näin avonaiseen ketjuun levitetyn
ratsumiesjoukon: hyökkäsin sen kimppuun.
Huomasin erityisesti tuon upseerin, jonka tapasitte taistelupäivän
iltana.
Hän oli kuin oikea ylimys, tyyni tulessa kuin olisi ollut paraadissa.
Kannustin suoraan häntä vastaan ja paukautin häntä kohti pistoolin
luodin, joka katkaisi töyhdön hänen hatustaan. Hän vastasi laukaukseen.
Tunsin kuin nyrkin iskun vasemmassa kyljessäni; tapasin kädelläni tuota
paikkaa, tietämättä, mikä se oli, ja näin, että käteni tuli aivan
veriseksi.
Samassa, tuntematta mitään oikeaa kipua, näin silmissäni ikäänkuin
punaisen pilven; maa huojui allani. Hevoseni teki liikkeen, jota
minulla ei ollut voimaa vastustaa ja johon en jaksanut mukautua. Tunsin
luisuvani alas satulasta. Huusin: "_A moi, Bourbon_!" ja pyörryin
muistaen teitä.
Silmieni sulkeutuessa olin hämärästi kuulevinani kiivasta muskettien
räiskettä ja näkevinäni ikäänkuin liekki-esiripun laskeutuvan eteeni.
Luultavastikin veivät puolalaiseni minut tantereelta; sillä itse minä
en tiennyt, mitä minulle tapahtui, tästä hetkestä siihen saakka,
jolloin selvisin tainnuksista, vain puolen lieuen matkan päässä sieltä,
veljeni vaunuissa.
Kauheat tuskat herättivät minut tietoihini. Avasin silmäni; näin suuren
joukon väkeä tungeksivan uteliaana ja vilkkaasti jutellen vaunujeni
ympärillä. Ymmärsin, että oli kysymys siitä, minne minut viedä.
Muistin, että hyvän ystäväni herra de Ventadourin sisaren piti olla
abbedissana jossakin luostarissa siellä päin. Ponnistin voimiani ja
saaden pääni pistetyksi vaunun ovelle käskin viemään itseni madame de
Ventadourin luokse.
Näette, että teidän ihailtava uskollisuutenne oli johtanut teidät
oikeille jäljille, ja teidän syynne ei ollut, ettette löytänyt minua.
Kipu herätti minut tainnuksista; kipu siihen minut jälleen vaivutti.
En tiedä, kuka minut toimitti madame de Ventadourin huomaan; mutta sen
vain tiedän, että sitten näin itseni oivallisessa vuoteessa, joskin
huoneeni oli maanalainen kellari. Vieressäni seisoi luostarin lääkäri
ja sänkykomerossa joku henkilö, joka virkkoi minulle, kun näki minun
avaavan silmäni, aivan hiljaa:
-- Älkää sanoko, kuka olette.
Niinkuin olitte ollut viimeinen muistoni, olitte nyt ensimäinen
ajatuksenikin. Katselin, ettekö te ollut siellä. En nähnyt kuin outoja
kasvoja ja niiden keskellä erään miehen käärityin hihoin ja verisin
käsin. Hän oli lääkäri, joka oli sitonut haavani.
Suljin jälleen silmäni.
Sinä yönä tulitte luostariin ja sinä yönä vastattiin teille, peljäten
kardinaalin vihaa, ettei minua ollut siellä nähty.
Te ette siis tiennyt, että minä olin siellä; enkä minä, että te olitte
sinne tullut. Me voimme toisiamme melkein koskettaa, näkemättä
toisiamme.
En tiedä lainkaan, millaiset olivat sitten kaksi viikkoa
haavoittumiseni jälkeen. Tilani ei ollut toipumista, se oli horjumista
haudan partaalla.
Viimein nuoruus ja luonteeni voima voittivat; tunsin jonkinlaisen
virkeyden leviävän herpautuneihin ja kuumeisiin jäseniini, ja siitä
lähtien lääkäri sanoi, että minä olin pelastettu.
Mutta millaisilla ehdoilla! etten saanut puhua, en lähteä vuoteesta, en
ottaa pienimmässäkään määrin osaa muiden ihmisten elämään. En voinut
elää kuin ehdolla, että olin kokonaisen kuukauden elämättä.
Sen ajan kuluessa tuomittiin ja teloitettiin marsalkka-herttua. Tuo
teloitus lisäsi yhä nunna-raukkain kauhua, jotka olivat antaneet
minulle turvaa.
Ei ollut muuten epäilystäkään, että jos olisi tiedetty olinpaikkani,
minua olisi kohdeltu kuin Montmorencyn herttuaa, olinpa miten
kuninkaallista verta tahansa. Eikö Montmorencyn herttuakin ollut Maria
de Medicin sukulainen?
Päätettiin siis, että minä olin kuollut; ja niiden monien henkilöiden
puheet, joiden turvallisuus vaati, että ihmiset uskoivat kuolemaani,
levittivät huhua siitä kaikkialle.
Kahden kuukauden kuluttua saatoin nousta ylös. Siihen saakka olin ollut
piilossa luostarin maanalaisissa kellareissa; tarvitsin nyt raitista
ilmaa toipuakseni; oli marraskuu, mutta Languedoc'in lauhkea talvi
salli minun kuitenkin mennä joskus ulos. Minut päästettiin öisin
hengittämään ilmaa luostarin puutarhaan.
Ajatusten ja tunteiden keralla, -- en sano voiman, sillä minä olin
vielä niin heikko, etten jaksanut laskeutua enkä nousta portaita, --
oli koko kuoleman turruttama rakkautenikin teihin herännyt jälleen
eloon. Minä en puhunut muuta kuin teistä, en hiiskunut kenellekään
mitään kuin vain teille.
Sitten kuin voin pitää kynää kädessäni, pyysin saada kirjoittaa teille:
pyyntööni suostuttiin ja minulle toimitettiin lähetti viemään kirjettä;
mutta koska kirje olisi saattanut ilmaista, että minä elin ja koska
olemassaolostani olisi seurannut kauhistuneen madame de Ventadourin
mielestä etsintä, vangitseminen, ehkäpä kuolemakin, niin viivyskeli
lähetti vaan ympäristöllä ja tuli takaisin kahden-, viidentoista päivän
päästä ja sanoi, että teidän isänne oli vienyt teidät Parisiin ja että
hän oli antanut kirjeen sille kamarinaisistanne, joka näytti
uskollisimmalta.
Silloin tulin rauhallisemmaksi, luottaen rakkauteenne ja että
toimittaisitte minulle pikaisen vastauksen.
Kuukausi meni näin odotellessa; jokainen katoava päivä oli uusi isku
luottamukselleni teihin ja riisti minulta rahdun toivoa kerrallaan.
Oli mennyt kolme kuukautta Castelnaudaryn taistelusta. Halusin uutisia
noista tapauksista, jotka kiinnittivät mieltäni. Kun olin haavoittunut
aivan taistelun alussa, en tiennyt, miten se oli päättynyt. Minulle
karteltiin antaa pyytämiäni tietoja. Uhkasin mennä itse niitä
hankkimaan.
Silloin kerrottiin minulle kaikki; silloin sain kuulla, että olimme
joutuneet taistelussa tappiolle; että Gaston oli paennut ja tehnyt
sitten, neljäs meistä, sovinnon vihollisten kanssa kuten oli sanonut;
että herttua Montmorency oli tuomittu kuolemaan ja teilattu; että minun
omaisuuteni oli otettu takavarikkoon, että olin menettänyt kaikki
arvopaikkani ja arvonimeni.
Otin nämä uutiset vastaan lujamielisemmin kuin oli luultukaan. Tosin
oli marsalkka-raukan kuolema minulle ankara isku. Mutta Marillac'in
kuoleman jälkeen olimme me, herttua de Montmorency ja minä, monta
kertaa aavistaneet tämän iskun itseämme kohtaavan.
Mitä arvopaikkaini, arvoasteitteni ja omaisuuteni menettämiseen tulee,
tiedon siitä otin vastaan halveksivalla hymyllä. Ihmiset olivat
riistäneet minulta kaiken, mitä ihmiset voivat riistää; mutta heidän
oli täytynyt antaa minun pitää se, mitä Jumala oli minulle antanut:
teidän rakkautenne.
Niinpä olikin rakkautenne siitä ajasta lähtien minun elämäni ainoa
toivo. Se oli tähti, joka yksinään säihkyi tulevaisuuteni taivaalla,
joka oli nyt muuttunut samassa määrin synkäksi kuin se ennen oli ollut
säteilevä.
Lähetti ei ollut tavannut teitä; päätin siis olla itse oma lähettini.
Teiltä ei ollut saapunut minkäänlaista vastausta; päätin itse mennä
vastaustanne noutamaan.
Mutta luostarista ei ollut helppoa päästä. Minua vartioitiin:
peljättiin, että minut nähtäisiin ja tunnettaisiin. Minä en niin ollen
sanonut, että aioin lähteä luostarista muille seuduille, vaan että
aioin muuttaa pois koko Ranskasta.
Tämä suunnitelma oli abbedissalle tervetullein, mitä saatoin hänelle
esittää.
Sovittiin, että hankittaisiin kalastajia minua saattamaan, -- että
lähtisin Narbonneen ja sieltä aluksella edelleen. Luostarista
Narbonneen matkustaisin kirkonmiehen puvussa ja abbedissan vaunuilla ja
hevosilla.
Muuten: koko maailma oli niin vahvassa uskossa, että olin kuollut,
etten mitenkään saattanut joutua ilmi Narbonnessa, seudulla, jonne nyt
matkustin ensi kertaa elämässäni.
Kunnon abbedissa tarjosi rahavarojaan käytettäväkseni, mutta minä
kiitin ja kielsin; minulla oli silloin kuin haavoituin mukana noin
kaksisataa louisia, jotka sitten tavattiin kukkarossani; ja sitäpaitsi
sormuksissa ja soljissa noin kymmenkunnan tuhannen arvosta timantteja.
Te olitte rikas, tarvitsiko siis minun olla rikas?
Tammikuun alkupuolella läksin luostarista, ylen kiitollisena
vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut siellä nauttia.
Oi, en aavistanut, mitä se vieraana-olo minulle maksoi!
Oltiin kahdeksankolmatta lieuen päässä Narbonnesta; tunsin olevani
vielä niin heikko, ettemme voineet matkustaa kuin lyhyin päivämatkoin.
Ja ehkäpä tekeydyin heikommaksi kuin olinkaan, ettei aikeitani olisi
epäilty.
Ensimäisen yön lepäsimme Villepintessä; toisen Barbairassa; kolmannen
Narbonnessa.
Seuraavan päivän perästä piti minun lähteä sopimuksen mukaan.
Marseilleen. Olin muka rintatautia sairastava pappi, jolle oli
suositeltu Hyères'n tai Nizzan ilmaa.
Lepäsin yhden päivän Narbonnessa ja seuraavana astuin alukseen. Kahden
vuorokauden päästä saavuin hyvän tuulen avulla Marseilleen.
Siellä maksoin pursimiehilleni, lähetin takaisin luostarin kaksi
palvelijaa, jotka minua olivat saattaneet, ja olin nyt vapaa mies.
Hankin heti hevoset ja vaunut, joilla ajaa Avignoniin saakka,
purjehtiakseni sieltä Rhonea myöten Avignonista Valenceen.
Kun herramainen ulkonäköni olisi saattanut ilmaista minut, teetin
itselleni kardinaalin henkikaartin upseerin univormun. Olin varma,
ettei minua siinä puvussa hätyyteltäisi.
Läksin Marseillesta ja tulin Avignoniin kolmen päivän päästä.
Avignonissa kävi tuuli mereltä päin, joten oli hyvä purjehtia, ja minä
heittäydyin Rhonen huomaan; ja milloin tuuli loppui meiltä, valjastimme
hevoset aluksen eteen ja nousimme ylävirtaan niiden vetämien köysien
avulla.
Kaukaa, aamun koittaessa, näin teidän linnanne. Siellä te olitte,
siellä te odotitte minua, tai ainakin saisin siellä teistä uutisia, jos
olikin totta, mitä minulle oli kerrottu, että isänne oli vienyt teidät
Parisiin.
Tahdoin lähteä purresta ja kulkea maitse; alus kulki niin hitaasti!
onnettomuudeksi olin vielä liian heikko.
Oi, jos olisin ennättänyt tuntia aikaisemmin! jos olisin ennättänyt
nähdä teidät! Mutta niin oli sallittu, me olimme tuomittuja...
En malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä
Valencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti;
mutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.
Sitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen
voimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla
seisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien
mutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut.
Koko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin
synkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.
Yhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen,
joka kääntyi kaupungille päin ja katosi.
Olin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin
sydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.
Nojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla
hiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.
-- Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti
Isabelle de Lautrec tuossa linnassa?
-- Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec.
Mutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.
-- Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?
-- Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.
-- Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?
-- Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de
Pontis'n vaimo.
Tunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.
-- Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta...?
-- Oli hääsaatto.
-- Ja nyt ovat he...?
-- Nyt ovat kirkossa.
-- Ei, se on mahdotonta!
-- Mahdotonta! huudahti palvelija. -- Kautta miehen sanan, upseeri, jos
tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä,
niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.
Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin
silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut
uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle
valehdella; mutta varmasti hän valehteli.
Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin
nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden
arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua
kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.
Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut
tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa
tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te,
joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli
joko erehtynyt tai puijannut minua.
Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen
sekautuessani.
Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan
olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni
edessä kaikki väistyivät syrjään.
Silloin... Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini
voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun
en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa
tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa... Oh! te ette ole kärsinyt
muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne
tähden.
Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen
tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle
se oli ankarinta totta!
Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi
silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana
hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi;
sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt
sydämeen.
Minä kohotin käteni silmilleni ... selkä köyryssä, huohottaen, mutisin
itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:
-- Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!... Hyvä Jumala, silmäni,
korvani, kaikki aistini pettävät!... Hän yksin ei petä minua; hän yksin
ei voi minua pettää.
Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin
minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että
te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne
tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän
rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille,
uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:
-- Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä,
minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi
Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa...
Päästäkää minut kihlattuni kanssa!
Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien
tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.
Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte
sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni
pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te
katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi
huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois
väkijoukosta, olin kadonnut.
Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin
pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:
-- Isabelle! Isabelle!
He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli
lähdettävä.
Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone
läksi meitä viemään.
Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa
viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä
rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.
Odotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni
munkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille!
Nyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että
rakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana
Jumalan luo.
Rukoilkaa veljenne puolesta... Veljenne rukoilee puolestanne.
Kello kolme iltapuolella.