Toukokuun 16 p:nä, kello 3 iltapäivällä.
Todistus! Sen saatte! minun on helppo se antaa. Kaikki, mitä näitte,
näytti olevan totta, ja kuitenkin oli kaikki, mitä näitte, valhetta.
Mutta minulla on pitkä kertomus kerrottavana teille; hyvä niinkin!
kyyhkys-parkamme on väsynyt ja tarvitsee lepoa.
Siltä meni lähes neljä tuntia paluumatkaan entisten kahden asemasta.
Kirjoitan kertomukseni yön kuluvina hetkinä.
Jumalani, taivaan valtias! anna minulle hiukan rauhaa; käteni vapisee
niin, etten voi pitää siinä kynää.
Jumalani! lähden ensin kiittämään Sinua siitä, että hän elää.
Kello 6 illalla.
Minä olin kolme tuntia polvillani, rukoillen, painaen polttavaa otsaani
jääkylmiin permantopaasiin, ja nyt olen rauhallisempi.
Nyt tulen jälleen luoksenne.
Antakaa minun sanoa teille kaikki, kertoa kaikki siitä hetkestä saakka,
jolloin jätin teidät Valenceen, aina siihen tuokioon, jolloin minä
onneton tein luostarilupaukseni.
Sehän oli, sen kai hyvin muistatte, eikö niin? elokuun 14:s päivä 1632,
jolloin me erosimme toisistamme; te lausuitte minulle jäähyväiset,
sanomatta minulle, minne läksitte.
Mieleni oli täynnä synkkiä aavistuksia; minä en voinut päästää
viittanne lievettä. Minusta tuntui, ettei meitä odottanut ainoastaan
muutaman päivän ero, kuten lupasitte, sillä te sanoitte viipyvänne
poissa vain lyhyen ajan, vaan ikuinen ero toisistamme.
Kaupungin kirkon kello löi yksitoista illalla; te nousitte valkean
hevosen satulaan; teillä oli hartioillanne tummanvärinen viitta; te
läksitte ensin säyseästi luotani, mutta kolme kertaa te käännyitte
takaisin hyvästelemään minua; kolmannella kerralla te pakotitte minut
menemään sisään; sillä, niin te sanoitte, jos minä seisoisin ovella,
ette te voisi saada itseänne lähtemään matkaan.
Miksi minä en jäänyt ovelle? miksi te läksittekin?
Menin sisään, mutta ainoastaan juostakseni heti parvekkeelleni. Te
katsoitte taaksenne; te näitte minun ilmestyvän ulos ja heiluttavan
nenäliinaani, joka oli aivan kyynelten kostuttama; te kohotitte
hattuanne, niin että sen höyhentöyhdöt häilähtivät, ja minä kuulin
tuulen siivillä tulleet jäähyväisenne, jotka välimatkan heikentäminä
kaikuivat valittavasti kuin huokaus.
Suuri, musta pilvi ajelehti taivaalla ja kulki nopeasti kuuta kohti;
minä ojensin käteni päin tuota pilveä ikäänkuin pysäyttääkseni sen,
sillä se uhkasi sammuttaa hopeisen hohteen, jonka valossa minä teidät
vielä näin; mutta viimein se kuin ilmahirviö läheni kita auki ja nieli
tuon kalpean kiekon, joka katosi sen synkkään sisustaan. Silloin loin
katseeni taivaasta alas maahan ja etsin turhaan teitä; kuulin vielä
hevosenkenkäin kopinan katukivitykseen, loittonevana Orangeen päin;
mutta en teitä enää nähnyt.
Yhtäkkiä halkaisi salama pilven, ja salaman valossa eroitin vielä
kerran valkean hevosenne. Teidät taas oli vaippanne tummuus tehnyt
näkymättömäksi yössä. Ratsu loittoni nopeasti, mutta näytti loittonevan
ilman ratsastajaa. Kaksi uutta salamaa välkähti vielä, näyttäen hevosen
minulle yhä kauempana ja hämärän-valkeana kuin aave. Muutaman sekunnin
päästä en kuullut enää laukkaamisen töminääkään. Neljäs salama, jota
ukkosen jyrinä seurasi, leimahti vielä; mutta hevonen oli kadonnut,
liekö se sitten kääntynyt jossakin tien mutkassa näkyvistä tai
loitonnut jo liian kauas.
Koko yön jyrisi ukkonen, koko yön suomivat tuuli ja sade ikkunoitani;
seuraavana päivänä näytti luonto ikäänkuin olevan kauhuissaan, hajalla
hapsin, kuolemaan riutuvana; se näytti surun valtaan joutuneelta
niinkuin minun sydämenikin.
Minä tiesin, mitä siellä päin oli tekeillä, jonne olin nähnyt teidän
katoavan, nimittäin Languedoc'issa. Montmorencyn herttuan, teidän
ystävänne, jonka käsissä tuon maakunnan hallitus oli, kertoi huhu
liittyneen leskikuningattaren ja Monsieurin [Ranskan kuninkaan vanhin
veli. _Suom_.] puolueeseen. Ja herttua oli Monsieurin rientäessä läpi
Ranskan häneen yhtyäkseen nostanut maakuntansa kapinaan ja kokosi nyt
joukkoja marssiakseen kuningasta ja kardinaali Richelieutä vastaan.
Te siis läksitte toista veljeänne auttaaksenne taistelemaan toista
vastaan; te läksitte, mikä oli vielä vaarallisempaa, sivaltamaan
miekkanne ja panemaan päänne alttiiksi hirvittävää kardinaali
Richelieutä vastaan, joka oli jo ennen niin monta päätä katkaissut ja
monta miekkaa taittanut.
Tiedätte, että minun isäni oli silloin Parisissa kuninkaan hovissa.
Minä läksin kahden kamarinaiseni seurassa kotoa, sanoen tekosyyksi,
että aioin muka käydä katsomassa tätiäni, joka oli Saint-Ponsin
luostarin abbedissa, mutta oikeastaan päästäkseni lähemmäksi noiden
tapausten näyttämöä, joissa teillä oli esitettävänä osanne.
Minulta meni kahdeksan päivää kulkiessa matkaa, joka on Valencen ja
Saint-Ponsin välillä.
Saavuin luostariin elokuun 23 p:nä.
Niin vähän kuin noilla pyhillä neitseillä olikin tapana sekautua
maailman asioihin, saivat ne tapahtumat, jotka heitä nyt ympäröivät,
kuitenkin niin vakavan luonteen, että ne olivat aina keskustelunaiheena
ja että kaikki luostarin palvelijat kiertelivät seudulla kuulemassa
uutisia.
Seuraavaa huhuttiin:
Kerrottiin, että kuninkaan veli, Gaston Orleansilainen, oli jo yhtynyt
Montmorencyn marsalkka-herttuaan ja tuonut hänelle kaksituhatta miestä,
jotka oli nostattanut Trèves'n ruhtinaskunnasta; Montmorencyn
herttualla oli jo itsellään neljätuhatta, joten koko yhdistynyt
sotajoukko nousi kuuteentuhanteen mieheen.
Näiden kuudentuhannen käskijänä oli herttualla vallassaan Lodève, Albi,
Uzès, Alais, Lunel ynnä Saint-Pons, jossa minä oleskelin. Nimes,
Toulouse, Carcassonne ja Béziers, vaikka niiden väestö olikin
protestanttista, olivat kieltäytyneet yhtymästä häneen.
Sanottiin lisäksi, että kaksi armeijaa marssi jo Montmorencyn joukkoja
vastaan. Toinen niistä läheni Pont-Saint-Esprit'n kautta ja sitä johti
marsalkka de Schomberg.
Sitäpaitsi oli kardinaali pitänyt tarpeellisena, että itse Ludvig XIII
lähtisi sotanäyttämön lähettyville, ja kuninkaan vakuutettiin jo
saapuneen Lyoniin. Muuan kirje, joka tuotiin minulle Valencesta, ei
ainoastaan vahvistanut tätä tietoa, vaan kertoi vielä, että isäni,
vapaaherra Lautrec, oli hänen majesteettinsa mukana.
Se kirje oli itseltään minun isältäni. Hän ilmoitti päätöksestä, jonka
hän ja hänen vanha ystävänsä kreivi de Pontis olivat tehneet, nimittäin
lujentaa vielä entisestään ystävyyden ja sukulaisuuden siteitä, jotka
yhdistävät näitä kahta sukua, naittamalla minut varakreivi de Pontis'n
kanssa. Minä olin jo aikaisemmin, sen muistatte, puhunut teille tästä
naimapuuhasta, ja silloin sanoitte te minulle:
-- Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika; näinä kolmena kuukautena
saattaa tapahtua suuria tapauksia, jotka muuttavat monien kohtaloita.
Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika, ja sitten pyydän teidän
kättänne vapaaherra de Lautrec'ilta.
Niinpä siis yhdistyi tuskaani, että tiesin teidän olevan niiden
joukossa, joita isäni kutsui kapinoitsijoiksi, myöskin pelko nähdä
vihan syttyvän teidän sukunne ja isäni suvun välillä, miehen, joka oli
niin uskollinen ja vilpitön kuninkaan palvelija, että kardinaali ja
kuningas sulivat hänen ihailussaan suorastaan yhteen ja että hän toisti
ainakin kerran päivässä samaa, mitä kuningas virkkoi kerran viikossa:
"Ken ei rakasta kardinaalia, ei rakasta kuningastakaan."
Elokuun 23 p:nä ilmestyi vangitsemiskäsky, jolla Montmorencyn herttua
julistettiin menettäneeksi kaikki arvonimensä ja virka-asemansa, ja
hänen omaisuutensa otetuksi takavarikkoon, sekä ilmoitettiin Toulousen
hovioikeudelle annetusta määräyksestä nostaa kanne häntä vastaan.
Seuraavana päivänä levisi huhu, että samallainen julistus oli julkaistu
teitä vastaan, vaikka kuninkaan poika olittekin, sekä herra de Rieux'ta
vastaan.
Ajatelkaa sydänraukkani tunteita, kun tällaiset huhut kuulin!
24 p:nä näin erään kardinaalin salaisen lähettilään matkustavan
Saint-Ponsin kautta; hänen kerrottiin olevan menossa ehdottamaan rauhaa
Montmorencyn herttualle.
Sain tätini suostutetuksi siihen, että hän antoi tarjota luostarissa
lähettiläälle virvokkeita. Lähettiläs myöntyi ja pysähtyi hetkiseksi
pakinoimaan. Minä näin hänet, tiedustelin häneltä asioita. Se, mitä
kerrottiin, oli totta. Minä sain nyt rahdun toivoa.
Se toivo kasvoi vielä, kun kuulin, että Narbonnen arkkipiispa,
Montmorencyn herttuan yksityinen ystävä, oli matkustanut Carcassonnen
kautta samassa tarkoituksessa: taivuttaakseen marsalkka-herttuaa
laskemaan aseensa. Ehdotukset, jotka hän oli saanut tehtäväkseen
esittää Languedoc'in maaherralle, olivat, niin väitettiin, sangen
kohtuullisia, jopa edullisiakin hänen asemalleen ja kunnialleen.
Pian levisi huhu, että marsalkka-herttua oli hyljännyt kaikki
tarjoukset.
Mitä tulee teihin, -- sillä ymmärrättehän, että teistä puhuttiin
paljon, mikä seikka oli minulle samalla sekä kauhun että lohdutuksen
tuottaja, -- mitä tulee teihin, sanottiin, että itse kardinaali oli
kirjoittanut teille kirjeen, mutta että te olitte vastannut antaneenne
jo kauan sitten sananne herttua de Montmorencylle ja että ainoastaan
itse Monsieur voi päästää teidät sanastanne.
Mutta oi, tuo pelkuri ja itsekäs raukka ei teitä päästänyt.
Elokuun 29 p:nä saimme kuulla, että herra de Schombergin ja herttua de
Montmorencyn armeijat olivat lähistöllä.
Vanha marsalkka de Schomberg ei kuitenkaan unohtanut, ettei kardinaali
Richelieu ollut muuta kuin ministeri, joka voi kukistua, eikä kuningas
muuta kuin ihminen, joka saattoi kuolla. Silloin olisi Monsieurista,
jota vastaan hän nyt marssi, tullut Ranskan kuningas, koska hän oli
kruunun otaksuttu perijä. Marsalkka de Schomberg ryhtyi siis viimeisen
kerran neuvotteluihin Monsieurin kanssa ja lähetti herra de Cavoien
hieromaan rauhaa.
Me tiedettiin kaikki tämä. Sieluni turvautui jok'ainoaan toivoon, joka
kohotti sitä taivaan puoleen. Minä odotin ahdistuksessa tätä
Montmorencyn herttuan viimeistä vastausta.
Joko epätoivoissaan tai pöyhkeydessään vastasi tuo onneton, urheuteensa
luottaen, kuten tiedätte:
"Tapelkaamme ensin; taistelun jälkeen hierotaan rauhaa."
Silloin katosi sovittelun viimeinen toivo, ja koska Montmorencyn
herttuan voitto oli meidän ainoa pelastuksemme, unhotin minä
tyttären-velvollisuuteni, unhotin alamaisvelvollisuuteni, ja rukoilin
sotalaumain Jumalaa, vaipuen maahan hänen alttariensa ääreen, luomaan
laupiaan katseensa Vellanon voittajan ja Ivryn sankarin pojan puoleen.
Siitä hetkestä alkaen en odottanut enää kuin yhtä ainoaa uutista:
sanomia taistelusta.
Ah! Syyskuun 1 päivänä, kello viisi illalla, se uutinen tuli,
kauhistavana, kohtalokkaana, lohduttomana.
Olimme joutuneet tappiolle; marsalkka-herttua oli saatu vangiksi, ja te
olitte, te, toisten kertoman mukaan kuolettavasti haavoittunut, toisten
kertoman mukaan kaatunut!...
En tiedustellut enempää; lähetin noutamaan luokseni puutarhurin, jonka
ystävyyden olin jo ennen saavuttanut. Pyysin häntä hankkimaan kaksi
hevosta ja odottamaan minua illan pimetessä puutarhan portilla.
Pimeän tultua menin ulos; me nousimme satulaan, ratsastimme pitkin
vuorten juurta, kuljimme parin kolmen pikku joen poikki, jätimme
vasemmalle pienen Livinièren kylän, ja kello kahdeksan illalla
saavuimme Caunes'iin.
Hevoseni oli loukannut jalkansa ja ontui; otin sen sijaan uuden ja
tiedustelin sillävälin uutisia.
Kerrottiin Montmorencyn herttuan kaatuneen, samoin kuin hra de Rieux'n.
Teistä jälleen olivat tiedot yhä ristiriitaisia: toiset sanoivat teidän
kaatuneen; toiset haavoittuneen kuolettavasti.
Kuolettavasti haavoittunut jos olitte, tahdoin ummistaa teidän
silmänne; kaatunut, tahdoin kietoa teidät käärinliinaanne.
Läksimme Caunes'ta noin kello puoli yhdeksän, halki seudun, kulkematta
mitään tietä pitkin; puutarhuri oli kotoisin Saissac'ista ja tunsi
tienoon; me riensimme suoraan kohti Montolieun kaupunkia.
Ilma oli täydellisesti samallainen kuin sinä pimeänä yönä, jolloin me
erosimme; mustia pilvenlonkia vyöryi taivaalla; myrskytuuli vinkui
öljypuissa: kuuma, raskas, tukehuttava tuuli, joka tyyntyi silloin
tällöin antaakseen suurten sadepisarain pystysuorasti langeta maahan;
ukkonen jyrisi Castelnaudaryn toisella puolella.
Me kiiruhdimme suoraan Montolieun läpi siellä pysähtymättä. Tuon pienen
kaupungin edustalla me tapasimme de Schombergin ensimäiset vartiostot.
Minä tiedustelin jälleen uutisia. Taistelu oli alkanut kello
yhdentoista tienoilla aamulla ja sitä oli kestänyt noin tunnin ajan;
tuskin sata miestä oli kaatunut.
Kysyin, olitteko te kaatuneitten joukossa. Asiasta otettiin selvää.
Muuan soturi oli sanonut nähneensä teidän kaatuvan. Minä annoin noutaa
hänet puheilleni; hän oli tosiaan nähnyt erään päällikön kaatuvan,
mutta ei ollut oikein varma, olitteko te se. Minä tahdoin ottaa hänet
mukaan matkalleni; hän kuului vartiostoon, eikä voinut tulla.
Mutta hän antoi tarkat selitykset puutarhurille. Taistelun oli
alottanut kreivi de Moret, ja jos hän oli kaatunut, oli hänet surmannut
muuan ratsuväen upseeri nimeltä Bitéran.
Tunsin jääkylmiä väristyksiä ruumiissani kuullessani näitä kaikkia
yksityiskohtia; rintaani puristi niin, etten voinut puhua, ja
hikikarpalot, yhtä suuret kuin kyyneleeni, kierivät kasvoillani ja
yhtyivät itkuni virtoihin.
Me läksimme jälleen liikkeelle, me olimme kulkeneet kahden-,
kolmentoista lieuen matkan viidessä tunnissa; mutta kun olin vaihtanut
hevosta Caunes'issa, pääsin kuin pääsinkin Castelnaudaryn kentälle.
Puutarhuri oli luvannut seurata minua pitäen kiinni minun hevoseni
harjasta, jos hänen hevosensa sortuisi.
Montolieun kaupungista lähdettyämme jouduimme metsään, joka oli
vartioitu. Me ilmoitimme, keitä olimme. Meidät opastettiin Bernassonnen
joen rantaan, jonka poikki me kuljimme kahlaten, samoin kuin kahden
muun joen, jotka matkalla vielä tapasimme.
Ferralsin ja Villespyn välillä kaatui puutarhurin hevonen eikä voinut
enää nousta; mutta onneksi olimme jo melkein perillä: näimme jo
kuninkaallisen armeijan yöleirin, ja ruoholakeudella, jolla taistelu
oli taisteltu, sinne tänne liikkuvia tulia.
Matkatoverini sanoi, että tulet olivat sotamiesten valaistusvehkeitä,
heidän varmaankin varustautuessaan hautaamaan kuolleita; minä pyysin
häntä ponnistamaan viimeiset voimansa ja seuraamaan minua; työnsin
kannukset hevoseni kupeisiin, joka sekin oli vähällä jo sortua, ja me
kuljimme viimeisen kenttänuotion ohitse.
Olimme jättäneet oikealle puolelle Saint-Papoulin kylän, kun hevoseni
kavahti kahdelle jalalle.
Kumarruin katsomaan eteeni ja näin maassa jonkin muodottoman möhkäleen;
se oli kaatunut sotilas.
Olin osunut ensimäiseen ruumiiseen.
Hyppäsin alas satulasta ja annoin hevoseni mennä minne tahtoi. Olin
perillä.
Puutarhuri juoksi lähimpien soihtujen ja miesryhmäin luokse. Minä
istuuduin ruohomättäälle ja odotin häntä.
Taivasta synkensivät yhä mustat pilvenlongat, ukkonen jyrähteli yhä
lännessä päin, salamat valaisivat tuon tuostakin taistelutannerta.
Puutarhuri tuli takaisin soihtu kädessä ja eräitten sotamiesten
seuraamana.
Hän oli tavannut heidät kaivamassa suurta hautaa, johon he aikoivat
heittää kaikki ruumiit; mutta yhtään ruumista ei vielä ollut siihen
heitetty. Siellä aloin viimeinkin saada varmempia uutisia. Montmorencyn
herttua ei ollut kuollut, vaikka hän oli saanut kaksitoista haavaa, hän
oli ainoastaan vankina; hänet oli otettu vangiksi; kannettu erääseen
pikku taloon, neljänneslieuen päähän taistelutantereelta, oli
ripityttänyt itsensä de Schombergin sotapapilla; sen jälkeen oli kevyen
ratsuväen välskäri hänet sitonut, ja hänet oli viety paareilla
Castelnaudary'hin.
Hra de Rieux oli surmattu, hänen ruumiinsa oli löydetty.
Teidän jälleen oli nähty kaatuvan hevosen seljästä, mutta ei voitu
sanoa, miten teille oli käynyt.
Kysyin, missä paikoin teidän oli nähty kaatuvan; vastattiin, että se
oli tapahtunut väijytyspaikalla.
Sotilaat tahtoivat tietää, kuka minä olin.
-- Katsokaa minua, sanoin, ja arvatkaa.
Nyyhkytykset tukehuttivat kurkkuani, kyyneleet vuotivat virtanaan
poskillani.
-- Nais-raukka, sanoi muuan sotilaista, hän rakastaa häntä!
Minä otin tuota miestä kädestä; olisin saattanut syleillä häntä.
-- Tule kanssani, sanoin hänelle, ja auta minua löytämään hänet,
kuolleena tai elävänä.
-- Me autamme teitä, huudahti kaksi tai kolme sotilasta.
Ja sitten sanoivat he eräälle tovereistaan:
-- Mene edeltä.
Mies, joka oli valittu oppaaksi, otti soihdun ja valaisi meille tietä.
Minä seurasin heitä.
Eräs sotilaista tarjoutui kuljettaessa minua tukemaan.
-- Kiitos, sanoin hänelle, minä olen vahva.
En todellakaan ollut rahtuakaan väsynyt, -- vaan tuntui minusta, että
olisin jaksanut kävellä vaikka maailman loppuun.
Me kuljimme noin kolmesataa askelta; joka kymmenen askeleen päässä oli
ruumis; jokaisen ruumiin luona tahdoin pysähtyä katsellakseni tarkoin,
olitteko te se; mutta sotamiehet työnsivät minua yhä vaan menemään
sanoen:
-- Ei se paikka ole vielä tässä.
Vihdoin saavuimme solatielle, jonka yli kaartui muutamain öljypuitten
latvat; puro juoksi rinteen juurella.
- Tämä se on, sanoivat sotilaat.
Painoin käden otsalleni; minua horjutti, -- tunsin, että olin vähällä
pyörtyä.
Me aloimme etsiä ensin solarinteen yläpuolelta päin; siellä oli
kymmenkunta ruumista; otin soihdun miehen kädestä, joka sitä kantoi, ja
alensin sitä maata kohti.
Tarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli
kasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten
teillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen
kasvoiltaan: hän ei ollut te.
Yhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin
sen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt;
siitä ei voinut erehtyä.
Sillä paikalla te olitte suistunut hevosen seljästä; mutta olitteko te
kaatunut vai haavoittunut? Siinä kysymys!
Sotilaat, jotka seurasivat minua, puhelivat hiljaa keskenään. Näin
yhden heistä viittailevan purolle päin.
-- Mitä te puhutte? kysyin.
-- Sitä, -- vastasi mies, joka oli viittoillut, -- että varsinkin
pyssyn luodista haavoittuneella on ankara jano. Jos kreivi de Moret on
ainoastaan haavoittunut, niin ehkäpä hän on laahautunut juomaan
purolle, joka juoksee tämän solan pohjalla.
-- Oi, vielä toivo! huudahdin minä. Tulkaa!
Ja minä ryntäsin alas öljypuu-metsikön läpi. Rinne oli jyrkkä; en sitä
huomannut. Ceres ei rientänyt kadonnutta Proserpinaa soihtu kädessä
etsiessään niin nopein ja varmoin askelin kuin minä, vaikka hän olikin
jumalatar.
Tuokiossa jouduin purolle.
Pari kolme haavoittunutta oli tosiaan ponnistellut voimiaan päästäkseen
sen luo. Yksi oli heittänyt henkensä matkalla. Toinen oli jo saanut
kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut laahautua
lähemmäksi. Kolmannella oli pää purossa, ja hän oli kuollut juodessaan.
Yksi noista kolmesta kaatuneesta päästi huokauksen.
Minä riensin hänen luokseen. Hän oli se, joka oli saanut kätensä
kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut mennä lähemmäksi
juomaan. Hän oli jo tiedottomana.
Yön viileys tai taivaan ihme palautti hänet tajuihinsa.
Minä laskeusin polvilleni, valaisin soihdulla hänen kasvojaan,
huudahdin.
Hän oli teidän ratsupalvelijanne Armand.
Tuon huudon kuullessaan hän avasi silmänsä ja katsoi minua kauhistuneen
näköisenä.
Hän tunsi minut.
-- Juoda! anoi hän.
Minä otin purosta vettä teidän hattuunne ja aioin antaa hänelle juoda.
Muuan sotilaista esti minua.
-- Älkää antako hänelle juoda, sanoi hän korvaani. Usein haavoittunut
kuolee juodessaan.
-- Juoda! toisti kuoleva.
-- Saatte, sanoin hänelle, te saatte juoda; mutta sanokaa, miten kreivi
de Moret'n on käynyt?
Hän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein
tuntenut.
-- Neiti de Lautrec! mutisi hän.
-- Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin
hänelle. Missä hän on? missä?
-- Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.
Muistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun
pisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.
-- Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.
-- En tiedä, vastasi mies.
-- Näittekö hänen putoavan satulasta?
-- Näin.
-- Kaatuvan tai haavoittuneena?
-- Haavoittuneena.
-- Minne hän joutui?
-- Hänet vietiin pois.
-- Minne?
-- Fendeilleen päin.
-- Kuninkaan vai Montmorencyn herttuan väkikö hänet vei?
-- Montmorencyn herttuan.
-- Entä sitten?
-- En tiedä mitään siitä hetkestä alkaen. Minä haavoituin itse,
hevoseni ammuttiin altani ja minä suistuin maahan. Yön tultua
laahauduin tänne, sillä minua janotti. Päästyäni lähelle puroa
pyörryin, en jaksanut sen luokse. Juoda! juoda!
-- Antakaa hänelle nyt juoda, sanoi sotilas; hän on puhunut kaikki,
mitä hän tietää.
Minä otin vettä teidän hattuunne, sotilaat kohottivat haavoittuneen
päätä, minä vein veden hänen huulilleen, hän veti ahnaasti kolme, neljä
siemausta, hervahti sitten seljälleen, päästi raskaan huokauksen ja
hänen ruumiinsa ojentui jäykäksi.
Hän oli kuollut.
-- Näitte, että oli hyvä antaa hänen puhua ennenkuin hän sai juoda,
sanoi sotilas, päästäen käsistään Armand-raukan pään, joka putosi
raskaasti maata vasten.
Seisoin tuokion paikallani liikkumatta, väännellen käsiäni tajuttomana
tuskasta.
-- Mitä nyt teemme, neiti? kysyi puutarhuri minulta.
-- Tiedätkö, missä Fendeille on? kysyin häneltä.
-- Tiedän.
-- Lähdetään Fendeilleen.
Ja kääntyen sotamiesten puoleen kysyin:
-- Kuka tulee kanssani?
-- Me tulemme! vastasivat he kaikki kolme.
-- Tulkaa sitten.
Me kiipesimme ylös solatien rinnettä, laskeusimme sitten
ruoholakeudelle.
Muuan upseeri oli tarkastuskierrolla kymmenkunnan sotilaan kanssa.
Minun seuralaiseni katsoivat toisiinsa ja supattelivat keskenään.
-- Mitä puhelette? kysyin heiltä.
-- Sitä, että tuolla on upseeri, joka voi antaa teille tietoja.
-- Kuka noista?
-- Tuo tuolla.
Ja he osoittivat kapteenia, joka johti patrullia.
-- Ja miten hän voi antaa minulle tietoja?
-- Siksi, että juuri hän johti täällä joukkoja.
-- Mennään siis heti hänen luokseen.
Ja minä ehdin rientää jo muutaman askeleen upseeria kohti. Silloin eräs
sotamies pysäytti minut:
-- Mutta, sanoi hän, asia on niin...
-- Miksi te minua estätte? kysyin häneltä.
-- Te tahdotte välttämättä tietoja? kysyi sotilas.
-- Millä hinnalla tahansa.
-- Antoi ne teille kuka hyvänsä?
-- Kuka hyvänsä.
-- Sitten kutsun kapteenia.
Ja hän kulki vuorostaan muutaman askeleen.
-- Kapteeni Bitéran? virkkoi hän.
Upseeri pysähtyi, koetti nähdä pimeän läpi.
-- Kuka minua kutsuu? hän kysyi.
-- Teitä tahdotaan puhutella, kapteeni.
-- Kuka tahtoo?
-- Eräs nainen.
-- Nainen? tähän aikaan, sotakentällä?
-- Onko se ihme, herra, jos tuo nainen tulee etsimään sotakentältä
miestä, jota hän rakastaa, hoitaakseen häntä, jos hän on ainoastaan
haavoittunut, haudatakseen hänet, jos hän on kuollut?
Upseeri lähestyi: hän oli noin kolmekymmen-vuotias mies. Minut
huomatessaan otti hän hatun pois päästään, ja minä näin lauhkeat ja
hienot kasvot, joita vaaleat hiukset reunustivat.
-- Ketä etsitte, madame? kysyi hän minulta.
-- Antoine de Bourbonia, kreivi de Moret'ta, vastasin minä.
Upseeri katseli minua tarkkaavammin kuin äsken. Sitten kysyi hän hieman
kalveten ja levottomalla äänellä:
-- Kreivi de Moret'ta? Te etsitte kreivi de Moret'ta.
-- Niin, kreivi de Moret'ta. Nämä kunnot miehet sanoivat, että te
voitte paremmin kuin muut antaa minulle tietoja, miten hänen on käynyt.
Hän katsahti sotilaihinsa ja hänen silmänsä sinkosivat heihin säkeniä
rypistyneitten kulmakarvain alta.
-- Kah, kapteeni, sanoi yksi miehistä, hän näytti olevan hänen
morsiamensa, tuo vallasnainen, ja hän tahtoo tietää, miten kreivin on
käynyt.
-- Jumalan nimessä, herra! huudahdin minä; te tiedätte hänestä jotain;
sanokaa, mitä te tiedätte.
-- Madame, kerron, mitä tiedän: minut lähetettiin ratsuväkikomppaniani
kanssa naamioimaan väijytystä, joka oli tuolla sotatiellä; meidän oli
yhteislaukauksen jälkeen peräydyttävä houkutellaksemme vihollisen
väijytykseen. Kreivi de Moret, joka tahtoi näyttää rohkeuttaan ja joka
ei ollut koskaan ollut taistelussa, hyökkäsi pelkäämättä meitä vastaan
ja alotti ryntäyksen, ampuen pistoolinlaukauksen minua ... kautta
kunniani, madame! en ymmärrä, miksi valehtelisin ... ampuen
pistoolinlaukauksen minua kohti. Pistoolin kuula katkaisi töyhdön
hatustani. Minä vastasin, ja minulla oli kova onni osata tarkempaan.
Minä huudahdin kauhusta.
-- Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.
-- Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut
olevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan
armeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui,
oli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika,
olisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää.
Mutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: "_A moi, Bourbon_!"
[Bourbonien sotahuuto. _Suom_.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut
suuri onnettomuus.
-- Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?
Onko hän kuollut?
-- En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli.
Ratsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin
heidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja
hatuttomin päin.
-- Oi, hänen hattunsa, tässä se on!
Ja minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.
-- Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla
äänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan
onnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan
olla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni
teitä.
-- Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi
tehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.
-- Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden
vuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen
askelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen
päässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.
-- Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?
-- Ymmärrän, madame.
-- Menkäämme.
-- Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti
virkkaa.
-- Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki,
mitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset,
mitä voitte minulle tehdä.
Jaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.
Kaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa
minua puhutulle talolle.
Minä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en
voinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa,
jonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin
kapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi
lähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin
katseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.
Me saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme
ruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että
kuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä
ruohikossa, joka ulottui polviini saakka.
Me tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen
kuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla.
Minä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt
kuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut
sitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva
kyynäröisilleen.
-- Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse
Monsieurin vaunuissa.
-- Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.
-- Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä
tässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.
-- Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?
-- En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.
-- Minkä nimen?
-- Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.
-- Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,
Prouillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.
Ja jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin
puutarhurille:
-- Prouillen luostariin.
Prouillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa
silloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan;
minä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada
vaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain
vienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin
jalan.
Tuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa
ja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni
olivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta;
minä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat
ympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että
se paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen
kohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan,
odottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja
jatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama
tammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.
Minä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.
-- Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala
antaa teille voimia, menkäämme.
Me taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti
salama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja
me saavuimme perille.
Kaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina
jälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse
abbedissankin unta.
Minulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun
kuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan
sotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä
kiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.
Porttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti,
ettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.
Pyysin päästä madame de Ventadourin puheille.
Minut vietiin hänen luokseen.
Tapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme
saaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut.
Olin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.
Hän sanoi syyksi kalpeuteensa ja vapisemiseensa sen, että oli
kolkutuksen kuullessaan peljännyt joidenkuiden ilkeämielisten
sotamiesten siellä vaativan pääsyä.
Rauhoitin häntä; kerroin hänelle, kuinka olin lähtenyt Saint-Ponsista,
kuinka olin saapunut taistelutantereelle, kuinka olin löytänyt paikan,
jossa te olitte suistunut hevosen seljästä. Näytin hänelle hattunne,
jota minä yhä pusersin kädessäni. Kerroin hänelle kuolevan sotamiehen
kohtalostanne antamat tiedot, ja lopuksi rukoilin häntä Jumalan nimessä
sanomaan, mitä hän teistä tiesi.
Hän vastasi, että minut oli varmaankin johdettu harhaan, tai olivat
vaunut sitten luostariin päin lähdettyään poikenneet muualle, oikealle
tai vasemmalle jollekin syrjätielle, joita yhtyy luostarin tiehen; hän
puolestaan ei ollut teitä nähnyt eikä kuullut puhuttavankaan teistä.
Käteni vaipuivat hervottomina alas ja minä itse leposohvalle, joka oli
huoneessa; voimani loppuivat toivon sammuessa.
Abbedissa huusi naisiaan huoneeseen; yltäni riisuttiin vaatteet, jotka
rankkasade oli kastellut likomäriksi, kenkäni olivat jääneet lokaan
tielle, ja tietämättä mistään olin kulkenut pitkän matkan avojaloin;
toimitettiin paikalle kylpyamme, minut pantiin kylpyyn ja siinä vaivuin
jonkinlaiseen tyrtyneeseen tilaan, joka muistutti pyörtymistä.
Tulin jälleen tajuihini kuullessani sanottavan, että oli nähty eräiden
vaunujen menevän Mazères'n kylään päin. Tiedustelin asiaa: uutinen oli
saatu kuulla eräältä talonpojalta, joka oli illalla tuonut maitoa
luostariin.
Abbedissa tarjosi minulle omia vaunujaan ja hevosiaan, ajatellen, että
ehkäpä halusin yhä edelleen etsiä teitä.
Minä myönnyin tarjoukseen.
Minulle toimitettiin silloin takaisin vaatteet, sillä nähdessäni päivän
ensi säteitten jo syttyvän, en tahtonut hukata hetkeäkään, vaan jatkaa
heti matkaani. Oli sangen mahdollista, että olitte saattanut antaa
viedä itsenne Mazères'n kylään, sillä Mazères oli luja linnoitus, jonka
sanottiin olevan Montmorencyn herttuan puolella.
Madame de Ventadour antoi minulle oman ajajansa, ja me lähdettiin.
Tiedustelimme teitä Villeneuve-le-Comtat'ssa, Payrassa,
Sainte-Camettessa; kukaan ei ollut nähnyt mitään; eikä noissa kolmessa
kylässä edes tiedetty, että Castelnaudaryssa oli ollut taistelu.
Siitä huolimatta jatkoimme matkaa Mazères'n kylään saakka. Siellä
luulimme saavamme selvät tiedot; portit olivat vartioidut; vartiat
olivat Montmorencyn herttuan väkeä; heillä ei siis olisi ollut mitään
syytä salata asiaa, jos kreivi de Moret olisi ollut heidän luonaan.
Tulimme porttien eteen; ei ollut nähty mitään vaunuja, ei tiedetty,
että kreivi de Moret oli haavoittunut; me toimme sinne ensimäisinä
uutisen Castelnaudaryn taistelusta.
Saimme pian todistuksen, että tuo vastaus oli vilpitön; sillä eräs
upseeri lasketti kylään täyttä laukkaa ja ilmoitti, että herttua de
Montmorency oli joutunut vangiksi, että hra de Rieux oli haavoittunut,
että, lyhyesti sanoen, kaikki oli mennyttä ja että jokaisen piti vaan
pelastaa itsensä.
Silloin ei meistä enää välitetty eikä vastattu kysymyksiimme.
Olin aivan eksynyt jäljiltänne! Aloimme nyt etsiä sattuman kaupalla; me
suljimme koko tapahtumain näyttämön suureen kierrokseen niinkuin
metsästäjät otusta lähennellessään. Me tarkastimme Belpechin,
Cahuzac'in, Fanjeaux'n, Alzonnen, Conques'n, Peyriac'in; mutta
ainoassakaan näistä kylistä ei ollut merkkiäkään matkastanne:
Fendeillen ja luostarin välillä teidän vaununne olivat kadonneet kuin
yliluonnollinen ilmestys.
Peyriac'issa tapasin Valencessa olevan tilamme isännöitsijän. Isäni oli
lähettänyt sinne etukäteen sanan, että hän aikoi tulla linnaan pariksi
kolmeksi kuukaudeksi oleskelemaan. Minua oli silloin lähdetty etsimään,
ja minua pyydettiin nyt palaamaan Valenceen.
Olin niinä kolmena viikkona, jotka olin kiertänyt teitä etsimässä,
kadottanut viimeisenkin toivoni teidät löytää. Palasin linnaan.
Isäni saapui sinne seuraavana päivänä. Hän tapasi minut
kuolemankielissä.
Koko linnan väki kunnioitti minua niin syvästi, ettei kukaan puhunut
minun matkastani, kun isännöitsijä oli sen vain sanalla kieltänyt.
Isäni tuli luokseni, istuutui vuoteeni ääreen. Hän oli vakava, ankara
mies, kuten tiedätte. Minä olin puhunut hänelle rakkaudestani teihin,
ja minulle antamastanne lupauksesta ottaa minut vaimoksenne.
Avioliittoni teidän kanssanne oli niin kunniakas tarjous, että hänen
oli täytynyt luopua mieliaikeestaan naittaa minut varakreivi de
Pontis'n, vanhan ystävänsä pojan kanssa. Mutta koska te nyt olitte
kuollut, niin palasi tuo aikomus jälleen hänen aivoihinsa entistä
suuremmalla voimalla ja toteutumismahdollisuudella.
Sitäpaitsi oli Ludvig XIII puhunut hänelle hänen tyttärensä rakkaudesta
kapinoitsijaa kohtaan. Ludvig XIII oli sitäkin närkästyneempi teille,
kuu te olitte hänen oma veljensä. Kaikki omaisuutenne oli otettu
takavarikkoon, ja ellei teidän olisi tiedetty kuolleen, olisi
kohtalonne ollut, niin kuninkaan poika kuin olittekin, lyhyesti sama
kuin herttua de Montmorencyn.
Siispä oli onni, että olitte kuollut, kaatunut taistelutantereella. Tuo
kapteeni, jonka olin nähnyt silmäini edessä, jolta olin kysynyt
tietoja, tuo murhaaja, jonka olin kironnut ja jonka kalpeat kasvot olen
sitten nähnyt monta kertaa unissanikin, tuo murhaaja oli pelastanut
teidät mestauslavalta.
Kuuntelin suruissani, synkkänä isäni sanoja; arvasin, että hän oli
tehnyt päätöksensä. Kreivi de Pontis, joka oli taistellut marsalkka de
Schombergin armeijassa, oli vallassaolijain suosiossa. Isälläni oli
häntä puoltamassa ja minulla vastassani itse kuningas ja kardinaali.
Minäkin tein päätökseni.
Pyysin isältäni odotusaikaa kolme kuukautta ja sitouduin näiden kolmen
kuluttua, ellen saisi teistä mitään tietoa tai jos kuolemanne
näyttäytyisi todeksi, seuraamaan varakreivi de Pontista vihkialttarin
ääreen.
Lokakuun 30 päivänä Montmorencyn herttua teloitettiin.
Silloin siunasin murhaajaanne; sillä jos olisin tiennyt teidän kärsivän
kaikkea sitä, mitä herttua-parka sai kärsiä, olisin tuskasta kuollut.
Teidän kohtalostanne ei ollut enää epäilystäkään; kaikki sanoivat, että
te olitte kaatunut. Olin leski saamatta olla puoliso!
Nuo kolme kuukautta kuluivat loppuun; kolmannen viimeisenä päivänä
saapui isäni varakreivi de Pontis'n kanssa linnaan.
Minä tunsin isäni täsmällisyyden enkä tahtonut odotuttaa hänellä.
Hän tapasi minut morsiuspuvussa.
Kello löi yksitoista; pappi odotti meitä kirkossa; nousin ja läksin
kirkkoon, nojaten isäni käsipuoleen.
Kreivi de Pontis kulki poikansa kanssa perästämme.
Viisi, kuusi yhteistä tuttavaa, kymmenkunta perheystävää ja muutamia
palvelijoita seurasi meitä saatossa.
Me astelimme kirkkoa kohti.
Isäni ei puhunut mitään; hän ainoastaan katseli minua, ja hän oli
huomattavasti kummastunut nähdessään minut niin tyynenä.
Niinkuin kuolemaan kulkevien martyyrien kasvot, niin kirkastuivat
minunkin sikäli kuin tuomioni paikkaa lähenin.
Kirkkoon astuessani olin kalpea, mutta hymyilin; niinkuin myrskyn
ajelema haaksirikkoinen näin minäkin nyt rauhansatamani.
Pappi odotti meitä alttarilla; me menimme sen ääreen ja laskeusimme
polvillemme. Minä pelkäsin hetkisen voimaini pettävän, siihen saakka jo
päästyäni.
Kiitin Herraa kaikesta sielustani. Sain voimaa sielulleni.
Pappi kysyi hra de Pontis'lta, ottaako hän minut vaimoksensa.
-- Otan, vastasi herra de Pontis.
Pappi teki nyt saman kysymyksen vuorostaan minulle: otanko minä herra
de Pontis'n aviomiehekseni.
-- Minun puolisoni tässä ja toisessa maailmassa, vastasin minä, on
jumalallinen Vapahtajani Jeesus, eikä minulla koskaan ole toista
puolisoa.
Lausuin tämän vastauksen niin tyynellä ja samalla niin varmalla
äänellä, etteivät läsnäolijat olleet sanaakaan kuulematta.
Herra de Pontis katsoi minuun säikähtyneen näköisenä ja kuten olisin
tullut hulluksi.
Isäni astui askeleen minua kohti.
Minä jälleen menin kaiteen sisäpuolelle, joka eroitti minua itse
alttarista, ja huudahdin kuuluvasti, kohottaen käteni taivasta kohti:
-- Tästä hetkestä alkaen olen Jumalan oma eikä kenelläkään muulla ole
oikeutta minua vaatia kuin Jumalalla.
-- Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?
-- On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä
kunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle
uskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan:
rukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.
Isäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut
alttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.
-- Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle
väkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä
Jumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin
pyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole
oikeutta häntä riistää.
Isäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta
kreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut
läsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.
Pappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni
Pyhän Ursulan nunnain joukkoon.
Isäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli.
Mutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä
nunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.
Vuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.
Siitä on nyt neljä vuotta.
Niinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi
rukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin
Castelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle
teiltä jäi.
Nyt te tiedätte kaikki.
Ja nyt: puhukaa te vuorostanne, kertokaa minulle kaikki
yksityiskohtaisesti; sanokaa, mikä ihme teidät pelasti; sanokaa, missä
nyt olette; sanokaa, kuinka voin teidät tavata. Sanokaa nopeasti kaikki
se, tai menetän järkeni.
Toukokuun 17 p:nä, kello neljä aamulla.