Toukokuun 13 p:nä.
Se, jota te olette rakastanut, on kuollut, siksi on teillä vielä
kyyneleitä; se, jota minä olen rakastanut, petti minut, siksi minulla
ei enää niitä ole!
Puhukaa minulle hänestä niin paljon kuin tahdotte, älkää vaatiko, että
minä puhun omastani, joka on mennyttä.
Neljä vuotta olen asunut luostarissa, ja kumminkaan en ole vielä pappi!
Miksi en? kysytte minulta. Sanon sen teille.
Kun rakkauteni, joka oli viimeinen side, mikä minua elämään kiinnitti,
sortui minulta, jouduin sellaiseen epätoivoon, ettei suinkaan ollut
minun oma ansioni, että heittäysin moisessa tuskassa Jumalan turviin.
Silloin odotin, että epätoivoni asettuisi, niin ettei Herramme
tarvitsisi ottaa minua vastaan niinkuin kuilu ottaa sokean tai
mielettömän, joka siihen syöksyy, vaan kuin vierasvarainen isäntä ottaa
luokseen uupuneen kulkijan, joka tulee anomaan häneltä yön lepoa
ankaran taivalluksen jälkeen, pitkän päivän päättyessä.
Tahdoin antaa hänelle hartaan sydämen -- enkä murrettua sydäntä, elävän
olennon -- enkä ruumista.
Ja nyt olen jo yli neljä vuotta elänyt eristäytyneenä yksinäisyyteen,
puhdistautuen rukouksella, enkä ole vielä tähän hetkeen saakka tohtinut
riisua noviisin asua ja vaihtaa sitä munkin kaapuun; niin syvällä on
vielä vanha ihminen minussa, niin suurelta pyhyydenhäväisyltä tuntuisi
minusta antautua näin epätäydellisesti Luojan valtaan, oltuani ensin
niin täydellisesti luonnon vallassa.
Nyt tiedätte entisestä ja sisäisestä elämästäni kaikki, mitä voitte
saada tietää. Nykyisestä ja ulkonaisesta elämästäni voin kertoa teille
vain tämän:
En asu itsessään luostarissa, vaan erakkomajassa puolivälissä erään
kukkulan rinnettä, valkoseinäisessä kammiossa, jossa ei ole muita
koristuksia kuin erään kuninkaan muotokuva, jota miestä kohtaan tunnen
aivan erikoista kunnioitusta, ja norsunluinen ristiinnaulittu,
mestariteos XVI:nnelta vuosisadalta, jonka äitini on minulle
lahjoittanut.
Ikkunani, valtavan jasmiini-pensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa
kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni täyttäen sen tuoksulla, on
auringonnousuun päin ja luultavasti sitä ilmanrannan paikkaa kohti,
jossa te asutte; sillä minä näen kyyhkysenne jo kaukaa suoraan lentäen
rientävän sieltä luokseni ja näen sen lähtevän takaisin aivan samaan
suuntaan, ja minä voin katseillani seurata sen kulkua ilmoissa noin
neljänneslieuen välimatkan päähän; sen jälkeen sulautuu piste, joka
sitä esittää ja joka on pienentynyt pienentymistään, siniseen
taivaslakeen tai harmahtavaan pilveen, sikäli, onko taivas selkeä vai
pilvinen. Aamunkoitto tarjoaa minulle aivan erikoista viehätystä, mikä
seikka johtuu maanmuodostumien laadusta, jotka ovat laajana maisemana
silmieni edessä ja joita koetan nyt teille kuvailla.
Näköpiiriäni sulkee etelässä Pyreneitten mahtava ketju, punasinertävin
kyljin, lumisin huipuin; idässä vuorijonon haara, joka yhdistyy yhä
korkeammaksi yleten vähäisempänä ketjuna tuohon päävuoristoon, ja
pohjoisessa vihdoin loittonee se niin kauas kuin silmä kantaa
tasankomaille, jotka ovat täynnä öljypuitten kimppuja ja joita pienet
joet vakoina halkovat, kun taas niiden keskellä vyöryy, ikäänkuin
hallitsija kooten veroja alamaisiltaan, majesteettisena muuan suurimpia
Ranskanmaan virtoja.
Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,
vuoristosta tasankoon päin.
Se näyttäytyy kolmessa erilaisessa muodossa riippuen ajasta: aamulla,
keskipäivällä ja illalla.
Aamulla: aurinko nousee itäisen kukkulajonon takaa; kymmenen minuuttia
ennen sen ilmestymistä näen kohoavan ruusunpunertavan udun, joka valtaa
verkalleen, mutta voitokkaana taivaan, tehden vielä entistäänkin
tummemmaksi kukkulain varjokuvan, joka piirtyy terävänä sen eteen; tuon
udun lävitse, joka vaihtaa kaikissa välivivahduksissa väriä,
heleänpunaisesta palavan keltaiseen, sinkoavat päivän ensimäiset,
toisten tuloa ennustavat säteet kuin välkkyvät keihäät, auringon
samalla jatkaessa nousuaan kukkulain takana, joiden ääriviivat alkavat
nyt saada kultaa sen valosta. Pian hulmuaa kaksoishuippu, joka
muodostaa tuon vuorijonon korkeimman kohdan, liikkuvana tulena, joka
leviää leviämistään, kunnes ilmestyy loistavana, säihkyen ja liekkejä
suihkuten, itse päiväntähti, tuo jumalallisen vulkaanin sammumaton
kraateri! Ja sikäli kuin se nousee taivaalle, herää kaikki
elämään maan päällä; Pyreneitten vuorten huiput muuttuvat
himmeänvalkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; niiden tummat kyljet
kirkastuvat verkallensa, muuttuen mustista violetinvärisiksi,
violetista kirkkaansinisiksi. Aivan kuin valotulva lainehtisi alas
huippujen korkeudesta, leviää päivä tasangolle. Silloin kiiltävät
purot kuin hopeiset rihmat, joki kierii ja mutkittelee kuin
moiree-silkkinen nauha; pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa,
granaattipuu-aitauksissa ja myrttivehmastoissa. Ja kotka, ilmojen
kuningas, leijaa korkeudessa, kaartaen uljaassa lennossaan yli puolen
peninkulmaa laajaa piiriä, jonka kehässä huomaan sen vuoroin katoavan
ja jälleen ilmestyvän näkyviin.
Keskipäivällä muuttuu koko syvänne, jota olen kuvannut, suorastaan
palavaksi pätsiksi; vuoret, jotka ovat nyt valaistuina kiireestä
kantaan, eivät osaa enää kätkeä alastomia kylkiään, joissa maan
graniittinen luusto kuultaa; kallion kiiltävistä pinnoista näkee
auringon taittuneitten säteiden kimmahtelevan takaisin; purot ja joet
muuttuvat ikäänkuin suliksi lyijyvirroiksi, kukkaset lakastuvat, lehdet
taipuvat maata kohti, linnut vaikenevat; näkymättömät puusirkat
laulavat öljypuitten oksilla, jotka sihisevät, ja mäntypuitten
kaarnassa, joka rasahtelee, ja ainoat elävät olennot, jotka sirkkain
kanssa tässä liekkien erämaassa liikkuvat, ovat joskus vihreä
sisilisko, joka juoksee ylös ikkunani säleikköön, joskus täplikäs
tarhakäärme, joka kiepussa maaten ja kita puoliavoinna ja vaaraton
musta kieli sinne tänne heiluen särpii nieluunsa hyttysiä, jotka
joutuvat sen henkäyksen ylettämiin.
Illalla herää elämä hetkeksi uudestaan, niinkuin sammuva lampun liekki
hetkiseksi syttyy; silloin puusirkat vaikenevat yksi toisensa jälkeen
ja heinäsirkan suruinen ja yksitoikkoinen sirinä seuraa niiden
hiiskutusta; sisiliskot pakenevat, tarhakäärmeet katoavat, pensastojen
lehvät huiskahtelevat lintujen lennellessä siellä rauhattomina
etsimässä majaa, missä yötänsä viettää; aurinko alenee ilmanrantoja
kohti, jotka ovat katseiltani kätketyt, ja sikäli kuin se laskee, näen
Pyreneitten lunten muuttuvan vienon punervista purppuranpunaisiksi,
sillaikaa kuin tasangon pohjaan suljetut varjot nousevat pykälittäin
ylös jättiläisportaita, jotka valo nyt jättää, kunnes koko maailma,
luonnonlakeja noudattaen, on vuorostaan jälleen heidän. Silloin kaikki
äänet hiljenevät, kaikki maalliset valot sammuvat, tähdet syttyvät
hiljaa taivaalle, ja keskellä yön vaikenemusta herää ainoastaan yksi
sävel avaruudessa: se on satakielen laulu, tähtiä rakastavan, tummuuden
runojen sepittäjän.
Kysyitte, mitä minä ikkunastani näen; olen nyt sen kertonut;
vakaannuttakaa nämä kolme näkyä ajatuksissanne, antakaa hengellenne
työtä sydämenne ajanvietteeksi; pelastuksenne tässä ja toisessa
maailmassa on sanassa:
Unohtakaa!