Toukokuun 12 p:nä.
Aivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin
Jumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka
minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin
Jumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon
lohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän
airuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo
minun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset,
jotka olivat paperille vuotaneet.
Te tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko
kätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven
tai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua
lämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan
käsi heikommin lepäävän maailman ylitse?
Minä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut
ylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää
mitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka
myöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan
jäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään
kaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää
elä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.
Ja tämä on minun kipeä kohtani:
Minä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja
ollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan
Jumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.
Siksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan
Herrallemme: "Herra, armahda minua!"
Oi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois
tuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan?
Minä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen
sieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei,
purkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi
kallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta
järvestä uutta samallaista karvautta.
Vastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: "Minä en
ole koskaan rakastanut."
Mutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte
sitten kärsineenne?
Olisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: "Minä en ole koskaan
rakastanut."
Silloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en
olisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne,
vaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse,
jolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei
ole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.
Jos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani
tällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta,
me emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä
enää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan
ymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi, mitä minulle
sanoisitte. Me emme puhu samaa kieltä.
Oi, mutta jos te olette rakastanut, niin sanokaa, päinvastoin, minulle,
missä, sanokaa ketä, sanokaa kuinka, tai jos ette tahdo mitään moista
puhua, niin puhukaa muista turhemmista asioista, sama sekin, kaikki on
minusta mielenkiintoista, mikään ei minusta ole hyödytöntä; kertokaa,
millainen on huoneenne, onko sen ovi itään vai länteen, etelään vai
pohjoiseen; tervehdittekö aurinkoa, kun se nousee, lausutteko sille
jäähyväiset, kun se katoaa, tai koetatteko silmin, jotka keskipäivän
polttavat säteet ovat häikäisseet, eroittaa Jumalan kasvoja sen
sammumattomasta säihkeestä?
Kaikki tämä kertokaa; ja kuvailkaa vielä, mitä näette ikkunastanne,
alankoja vai vuoria, huippuja vai laaksoja, puroja vai virtoja, järviä
tai valtameren; kertokaa minulle kaikkea moista, minä kiinnitän
ajatukseni näihin mystillisiin ongelmiin tuntemattomasta, jonka tahto
tekee näkyväiseksi, ja ehkäpä onnistuu sydämeni, ajatusten
häiritsemänä, saamaan unohdusta, vaikkapa vain hetkeksi...
Ei, ei, ei, älkää sellaista kertokokaan; minä en tahdo unohtaa!