Toukokuun 13 p:nä.
Te sanotte: unohtakaa!
Kuulkaa, miten on laitani.
Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin yön pimeys maahan leviää ja minä
vaivun uneen, (käsitättekö tätä peloittavaa, tätä ennen kuulumatonta,
yliluonnollista seikkaa?) on minusta kuin kuollut ei olisikaan enää
kuollut, kuin vainaja palaisi jälleen elämään! hän on aivan lähelläni,
tutuin pitkin, mustin hiuksin, kalpein, miehekkäin kasvoin, joihin
hänen ylhäinen syntyperänsä on painanut eittämättömän leimansa. Hän on
siinä, minä puhun hänelle, minä ojennan kättäni, minä huudan:
-- Sinä siis elät vielä? sinä siis yhä rakastat minua?
Ja hän vastaa ja myöntää, että hän elää, että hän rakastaa yhä minua.
Ja sama ainainen, säännöllinen, melkeinpä ruumiillinen näky uusiintuu
joka yö eikä katoa ennenkuin päivän ensi säteitten syttyessä.
Oi minua! Jumalani, mitä olenkaan koettanut tehdä, että tuo näky,
varmaankin pimeyden enkelin luoma, lakkaisi minua kiduttamasta!
Olen peittäytynyt puksipuun siunattujen oksien alle, olen kietonut
pyhiä rukousnauhoja kaulaani ja ranteihini, olen asettanut
ristiinnaulitun kuvan rintani päälle ja nukahtanut kädet puristettuina
jumalallisen martyyrin jalkain ympärille: kaikki se on ollut turhaa,
hyödytöntä; päivä vie minut jälleen Jumalan luo, mutta yö hänen; olen
sellainen kuin tuo kuningatar, josta runoilija Homeros puhuu ja joka
öisin purki aina päivänsä työn.
Kun ei olisi enää yötä, ei olisi enää unia, niin ehkä unohtaisin.
Voitteko saada Jumalan täyttämään sen toivomukseni?