Toukokuun 11 p:nä, keskipäivällä.
Teidän aavistuksenne oli tosiaan oikea, surun ahdistama ihmis-parka:
minä olin päättänyt, etten teille enää kirjoittaisi; sillä mitä varten
koettaisi ihminen, joka makaa haudan syvyydessä, vielä itsepäisesti
kurotella käsiään haudasta, paitsi kohottaakseen ne Jumalan puoleen?
Mutta eräs ihmeellinen tapaus sai minut muuttamaan päätökseni.
Tuon kirjeen, jonka te olitte kirjoittanut pelkästään itseänne varten,
tuon kirjeen, jossa te laskette koko sielunne avoinna Herran jalkojen
juureen, tuon kirjeen, aatostenne uskotun, maljan, joka oli katkeruutta
puolillaan ja jonka piti teidän palattuanne tulvia yli laitojen
kyyneleistänne, tuon kirjeen toi kyyhkynen, tällä kertaa petturi,
minulle, ei teidän kääntämänänne sen siiven alle, vaan se itse, kantaen
sitä nokassaan, niinkuin vedenpaisumuksen arkin kyyhkynen kantoi
vihantaa oksaa, joka ilmaisi, että vedet alkoivat valua pois maan
pinnalta, kuten kerran kuivuvat kyyneleet anteeksi saaneen syntisen
poskilta.
No hyvä, olkoon niin! minä otan vastaan tehtävän, jonka minulle
annatte: kantaa osaltani suruanne; sillä niinhän tosiaan on, etten
olekaan enää itseni oma, ja ne voimat, jotka Jumala on minulle
jättänyt, täytyy minun käyttää vipusimena nostaakseni toisia
onnettomuudesta.
Sieluni on tästä hetkestä alkaen omista kovista muistoistani tyhjä;
vuodattakaa siihen kohtalonne, te puro, joka etsitte rantaa, johon
laskea, te lentotähti, joka haette tähteä siihen sammuaksenne.
Kysytte, miksi kärsitte, vaikkette ole mitään tehnyt. Varokaa!
Jumalalta te kysytte, ja matka kysymyksestä herjaukseen on lyhyt,
kuiluun syöksyminen nopea.
Ylpeys on täällä maailmassa meidän ankarin vihollisemme. Kerrotaan,
että esiintyy nykyään filosofi, joka on jakanut koko luonnon
pyörre-järjestelmiin. Hänen mukaansa jokainen kiintotähti on aurinko,
sellaisen maailman keskus kuin tämä meidänkin on, ja kaikki nuo
maailmat kiertävät tasapainokin alaisina ja vetovoimia noudattaen
avaruudessa, kukin oman keskuksensa ympäri, toisiinsa törmäämättä tai
sekoittumatta.
Kas siinä järjestelmä, joka suurentaa kyllä Jumalan, mutta pienentää
suuresti ihmisen, vai kuinka?
Niinpä voidaan myöskin meidän kunkin maailma jakaa miljooniin eri
maailmoihin. Ylpeytemme uskottelee jokaiselle meille, että me olemme
aurinko, jonkin kiertojärjestelmän keskus, kun me oikeastaan olemmekin
enintään vaan atoomeja, tomuhiukkasia, joita Herran henkäys kierrättää
vetovoimansa mukaan miljoonittain noiden enemmän tai vähemmän
loistavain tähtiensä ympäri, joita kutsutaan kuninkaiksi, keisareiksi,
ruhtinaiksi, sankareiksi, lyhyesti sanoen: tämän maailman mahtavien
ympäri, joille Jumala on antanut heidän valtansa merkiksi valtikan tai
piispansauvan, tiaran tai miekan.
Ja ken teille sanoo, eivätkö henkiset asiat pysyttäydy tasapainossa
samalla tavalla kuin aineellisetkin? Ken teille sanoo, etteikö
siveysmaailman laki ole juuri se, että toisen puolen sydäntä täytyy
viihtyä kyynelissä, jotta toinen saisi olla ilossa, niinkuin toisen
puolen maapalloa täytyy olla pimeässä, että toinen puoli olisi valossa?
Kertokaa siis minulle onnettomuutenne, surun ahdistama ihmis-parka;
sillä kuinka suuret onnettomuutenne lienevätkin, eivät ne ole, siitä
olen varma, minun kovien kohtaloitteni vertaisia; kertokaa, ja minulla
on toivoakseni lohdutus jokaiseen valitukseenne, palsami jokaiseen
haavaanne.
Mutta sitten, sitä rukoilen teiltä, juokaa puolestanne ainoastaan minun
sanojeni purosta, etsimättä lähdettä, josta ne juoksevat; tehkää kuin
mustat etioopialaiset ja Egyptin tummat lapset, jotka sammuttavat
janonsa Niilin rannoilla ja luulevat, että he tekisivät jumalattoman
teon, jos nousisivat virtaa myöten sen lähteille saakka.
Eräistä sanoista, jotka pujahtivat suustani, olette luullut voivanne
nähdä mennyttä elämääni; olette tehnyt minusta tämän maailman mahtavan;
olette luullut, että minun syöksymistäni seurasi valonjuova, ja että
olen pudonnut taivaasta maan päälle kuin salaman lyömä enkeli.
Nähkää kaikkein ensiksi erehtyneenne: minä olen halpa munkki, ja nimeni
on vähäpätöinen; entisyyteni -- olipa se pieni tai loistava, tavallinen
tai ylpeä, olen kadottanut täydellisesti muististani, ja ollen
huonopäisempi elämässä kuin se muinaisajan filosofi, joka muisti
taistelleensa Troian piirityksessä, oli kuollessaan, en muista tänään
eilistä päivää enkä huomenna ole muistava nykyistä.
Niin tahdon minä askel kerrallaan astua iäisyyteen, tasoittaen pois
kaikki jäljet, mitä olen elämästäni jättänyt, saapuakseni kuolemani
päivänä Herran eteen sellaisena kuin olen äitini kohdusta tullut:
_Solus, pauper et nudus_; yksin, köyhänä ja alastomana.
Hyvästi, sisareni; älkää pyytäkö minulta enempää kuin minä voin antaa
teille, jotta voisin teille aina antaa.