Toukokuun 10 p:nä, aamumessun jälkeen.
Minä olen ollut kolme vuorokautta teille vastaamatta, kuten näette
kirjeeni päiväyksestä; siihen on syynä, ettei teidän viestissänne ollut
epäilyn sijaa. Toivoin saavani kutsua teitä siskokseni, ja nyt täytyy
minun joko lakata teille kirjoittamasta tai sanoa teitä veljekseni.
Te pelkäätte, sanoitte, jonkin vaatteenne liepeen jääneen oven rakoon,
joka aukenee maailmalle. Te olette siis painunut maailmasta
yksinäisyyteen?
Olette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri
asteitten, sanotte lisäksi. Te olitte siis aikoinanne yhteiskunnan
ensimäisillä arvopaikoilla, koskapa matkanne alas vei niin monien
väliasteitten ohitse?
Te olette menettänyt melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, ja te ette
ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympärillänne,
sanotte samoin. Te olette siis elänyt mahtavain maailmassa? olette
ottanut osaa ruhtinasten taisteluihin?
Kuinka saankaan tämän sopusointuun teidän ikänne kanssa, sillä te
olette nuori; ja nöyryytennekin kanssa, sillä te puhutte polvillanne?
Ja sittenkin: mitä varten te pettäisitte minua? Ette minua tunne; ette
tiedä, olenko ylhäinen vai alhainen, nuori vai vanha, ruma vai kaunis.
Eikä teille muuten merkitse mitään tietää, kuka minä olen, enempää kuin
minullekaan, kuka te olette. Me olemme kaksi toisillemme outoa olentoa,
jotka elämme erillämme toisistamme, tuntemattomia toisillemme, ja joita
ei mikään mahti voi olemuksellisesti yhdistää.
Mutta paitsi aineellista yhdessäoloa löytyy myöskin ajatusten
yhteisyys; paitsi ruumiillista näkemistä ja kosketusta löytyy henkien
heimolaisuus, mystillinen rakkauden ateria, jolloin kaksi ihmistä juo
samasta kalkista Herran Sanaa ja Pyhän Hengen tulenkielten säteitä.
Siinä kaikki, mitä teiltä toivon, siinä kaikki, mitä te minulta
taidatte tahtoa.
Kun tämän tiedämme, mitä pahaa olisikaan Herramme silmissä siinä, että
sielumme ja henkemme, jos kerran sielujemme välillä on jotain sympatiaa
ja henkiemme jotain heimolaisuutta, jos ne seurustelevat toistensa
kesken välimatkain takaa, kuten kahden ystävys-tähden säteet, jotka
kohtaavat toisensa avaruuksien ja ilmain yksinäisyydessä?
Nyt kerron, kuinka Iris-raukka läksi pois huoneestani;
Sen päivän aattona, jolloin te pelastitte kyyhkyseni hengen, olin
rukoilemassa, polvillani; lamppuni oli asetettu lähelle vuoteeni
uutimia. Sydänyön tienoilla minä nukahdin rukoillessani. Kymmenen
minuuttia sen jälkeen, mikäli luulen, aukeni ovi, joka oli huonosti
suljettu, tuulen sysäyksestä; nuo uutimeni heilahtivat hulmuamaan,
tapasivat lamppuun ja syttyivät tuleen. Tuossa tuokiossa tuli huoneeni,
joka on pieni, täyteen tulta ja hehkua. Minä heräsin tukehtumaisillani.
Kyyhkys-parkani räpytteli laipiossa, kamppaillen savupilvessä. Minä
juoksin ikkunan luo ja avasin sen. Tuskin oli ikkuna auki, niin se
syöksyi ulos, ja kuulin sen törmäävän pimeässä tuttujen puitten oksiin,
noiden, joiden kätkössä se kuhertaa aina osan päiväänsä.
Toivoen sen palaavan päivän koittaessa jätin ikkunani auki; mutta päivä
tuli ja päättyi sen saapumatta takaisin. Tulipalon peljättämänä se oli
kai paennut minkä siivistänsä pääsi. Seuraavana päivänä, paluumatkalla,
alkoi luultavasti tuo varpushaukka, jota vastaan se tuli anomaan teiltä
turvaa, sitä ajaa. Te otitte sen suojaanne, piditte luonanne sitä,
ja minä luulin sen kadottaneeni, kunnes yhtäkkiä kuulin siiven
lyöntejä ikkunaani. Minä avasin ikkunan: siinä oli karkuri, tuoden
anteeksipyynnön mukanaan, mutta anteeksi olisi hän saanut jo ennakolta,
ellei sitä olisi tuonutkaan.
Sellainen on pikku Iriksen tarina. Senkö ainoastaan tahdoitte tietää,
ja eikö teillä ole mitään muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa
palaa lähettimme tänne takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Tiedän, mitä
se merkitsee, ja siksi huudahdan teille:
Jääkää hyvästi, veljeni; Jumala olkoon kanssanne!
Toukokuun 11 p:nä, aamun sarastaessa.
Iris tuli takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Pikkupoloinen näytti
aivan surulliselta, kun sen täytyi ilmestyä näin lähettiläs-arvonsa
menettäneenä; se nosti itse siipeään ikäänkuin kysyäkseen minulta, mitä
tämä merkitsee.
Se merkitsee sitä, rakas Iris, että sinä olet nyt ypöyksin minun, että
päivä, joka tummaa taivastamme kirkasti, sammui, että veli oli vieras,
että ystävä ei meistä välittänyt.
Ja tämän, rakas raukkaseni, kirjoitan itseäni varten. Tämä
yksinäisyydessään vaikeroivan sieluni valitus ei saavu hänen
kuuluviinsa. Sinulle minä sanon, että minä kärsin; sinulle sanon,
sinulle vain, että itken; sinulle sanon, että minä olen onneton.
Voi, Jumalani, niinköhän on, ettei sinun vanhurskautesi joskus erehdy,
ja eivätkö iskut, joita sinä kohdistat jonkun näkymättömän ja pahan
enkelin harhaanjohtaman syyllisiin, osu joskus viattomiinkin? Tämän
elämän tuskat ovat valmistusta toisen elämän autuuteen, sanotaan
meille; mutta miksi annetaan tuskaa sille, joka ei ole tehnyt mitään
pahaa, jolla on ehkä vikansa, mutta jolla ei tosiaan ole rikosta
sovitettavana? miksi antoi Jeesus anteeksi Magdaleenalle? miksi armahti
Kristus vaimoa, joka oli avioliiton rikkonut? miksi tällainen ankaruus
minua kohtaan, minua yksinäni, oi Jumalani?
Olen rakastanut, se on totta; mutta minä olen rakkaudessani vastannut
toisen rakkauteen; minä olin syntynyt maailman elämään enkä luostarin.
Minä olen rakastaessani noudattanut lakia, jonka sinä olet säätänyt
eläimille, ihmisille, kasveille. Kaikki tässä maailmassa rakastaa;
kaikki koettaa liittyä ja sulautua yhteiseen elämään: purot jokiin,
joet virtoihin, virrat valtamereen. Nuo tähdet, jotka öin lentävät yli
taivaan, lähtien toiselta ilmanrannalta ja piirtäen ilmojen kanteen
kultaisen viivan ja kadoten vastakkaiselle taivaan reunalle, ne
rientävät sammumaan toisen tähden syliin; ja meidän sielummekin, nuo
sinun jumalaisen henkäyksesi emanatsiot, etsivät toista sielua maan
päällä ainoastaan löytääkseen kumppanin rakkaudessa, ja kun ne lähtevät
ruumiistamme pois, lähtevät ne sulautuakseen samallaisella kaipuulla
sinuun, joka olet kaikkeuden sielu ja ääretön rakkaus.
Niin, Jumalani, hetken minä riemuitsin toivosta, että olin löytänyt
avaruuteni toiselta rannalta sielun, joka oli minulle tuntematon, mutta
sisar, sisar kärsimyksessä; sillä ensimäiset valitukset kuullessani
minä luulin, että sydämen kieli se niin vaikeroi. Miksi et sinä, tuskaa
kärsivä sielu-parka, miksi et tahdo ottaa osaa suruistani niinkuin minä
ottaisin osan sinun tuskistasi? Niin on luonnon sääntö, että kahden
kannettu taakka tuntuu keveämmältä ja että paino, joka musertaa alleen
erillään ponnistavan voiman, tuntuu huokealta kahden yhdistyneen voiman
sitä kantaessa.
Nyt soitetaan messuun; sinä kutsut minua luoksesi, Jumalani; ja minä
tulen; minä tulen luoksesi luottaen puhtauteeni, avoimin sydämin, että
sinä saat lukea sen pohjaan saakka, ja jos olen jollakin teolla,
jollakin laiminlyönnillä sinua loukannut, oi Jumalani! niin ilmoita se
minulle merkillä, jollakin aavistuksella, jollakin ilmestyksellä, ja
minä painan alttarisi ääressä otsani maan tomuun, kuroittaen käsiäni
puoleesi, kunnes olet antanut anteeksi minulle.
Sinä, rakas kyyhky, ole näiden minun heikon sydämeni ajatusten, näiden
sielu-raukkani tuskan purkausten uskollinen vartia! Kätke siivilläsi
tämä paperi, jonka nyt käännän kokoon, peittääkseni sen kaikilta
katseilta, ja joka odottaa minua niinkuin puolilleen täytetty malja
odottaa katkeran juoman loppua, joka sille on luvattu!