Samana päivänä, Angelus-soiton jälkeen.
Siskoni:
Ettehän soimaa Iristä ettekä minua? Minä en näet ollut huoneessani, kun
airuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen
ensimäisiä henkäyksiä. Iris tuli sisään, ja ikäänkuin tuo suloinen
pikku olento olisi ymmärtänyt, että sillä oli kirje annettavana ja
vastaus tuotavana, se odotti kärsivällisesti palaamistani, ja kun
huoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllyltä, jonne se oli
asettunut...
Oi, syöksyessäni alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri
asteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin sekä surullisia
että iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikään ei ole ollut surullisempi
sitä, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lähettäessäni takaisin
kyyhkysenne, tuon, jonka nimeä en edes silloin tiennyt, -- enteellistä
nimeä, sanoitte itse, -- kun silloin luulin eroavani siitä ainaiseksi;
ja mikään ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siitä
ainaiseksi eronneeni näin sen jälleen huoneessani ja tunsin sen
raikkaan siiven hivelevän poskeani, sen olalleni asettuessa.
Oi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ympäröivän
ainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja
suruja! ja mies, joka ei itkenyt menettäessään melkeinpä kokonaisen
kuningaskunnan, joka ei värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä
hänen ympärillään, hän itkee kerran nähdessään linnun katoavan ilmojen
etäisyyteen; hän värähtää kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain
siipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sinä
tiedät, onko jumalallisilla salaisuuksillasi nöyrempää ja hartaampaa
ihailijaa kuin hän, joka tällä hetkellä kumartuu maahan sinun
jumalallisen Poikasi ristin juureen kiittääkseen ja ylistääkseen sinua!
Näin sanoin minä itsekseni nähdessäni jälleen pikku kyyhkysen, jonka
luulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkään, jonka se
minulle toi.
Ja sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.
-- Miksikä, kysyin itseltäni, miksi minä, haaksirikkoutunut raukka,
joka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman
kanssa; miksi takerrun, valtameren äärettömyyteen kadonnut, tähän
häilyvään parruun, ehkä viimeiseen jätteeseen jostakin purresta, joka
murskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus
lähistölleni ajaa? Enköhän, jos annan johtaa itseni toivoon, enköhän
samalla anna johdattaa itseäni kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse
tietämättäni, vielä jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee
maailmaan, ja enkö ollut, niinkuin jo luulin, täydellisesti tempautunut
irti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?
Siinä oli, kuten näette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida:
Jumala pääni yläpuolella, kuilu jalkaini edessä, ympärilläni maailma,
jota en enää nähnyt, koska suljin silmäni, jota en enää kuullut, koska
suljin korvani, mutta jonka yhtäkkiä alan kuulla pauhaavan kuin
ennenkin ja näen uudestaan pyörteissä kiertävän, jos minä varomaton
vaan avaan korvani ja silmäni.
Mutta ehkäpä näen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkäpä olen
korottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen
arvoon.
Pyydätte pientä kertomusta, siskoni; sen saatte.
Viikko sitten istuin puutarhassa ja lueskelin; tahdotteko tietää, mitä
kirjaa lueskelin, siskoni? Luin tuota rakkauden, uskonnon ja runouden
aarretta, jonka nimi on "_Pyhän Augustinuksen tunnustukset_". Minä
luin, ja ajatukseni olivat täydellisesti sulautuneet tuon autuaan
piispan ajatuksiin, jonka äiti oli pyhä nainen ja josta itsestään
kerran tuli pyhimys.
Yhtäkkiä kuulen pääni päältä aivan kuin siipien suhinaa; luon silmäni
ylös, ja jalkaini juureen syöksyy, anoen apuani, kyyhkynen,
varpushaukan niin ankarasti ahdistama, että siltä oli jo jäänyt joku
höyhen petolinnun kynsiin ja nokkaan.
Jumala, jonka majesteetille varpunen, joka maahan putoaa, on
samanarvoinen kuin valtakunta, joka sortuu, -- oliko Jumala sanonut
sille, lintu-raukalle, että minussa oli hänen turvansa niinkuin
haukassa vaara hänen hengelleen?
Kuinka lie ollutkaan, minä otin tuon vapisevan ja hiukan veren
tahraamankin maasta; panin sen povelleni, jonne se painautui sulkien
silmänsä ja sydän kovasti sykkien; ja sitten, kun näin varpushaukan
asettuneen erään poppelin latvaan, vein kyyhkysen kammiooni.
Viiteen, kuuteen vuorokauteen ei varpushaukka poistunut
tähystystorniltaan kuin muutamiksi hetkiksi, ja minä näin sen yötä
päivää istuvan liikkumatta kuivalla oksallaan, jossa se vaani
saalistansa.
Kyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä
noihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen,
vaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.
Viimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi
kyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti
syöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä
sen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan
vanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui
vankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon
kanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan.
Vihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja
avasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan
ainaiseksi.
Sitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja
vaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon
ihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta
jota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, _quaerens quem
devoret_, etsien kenen hän nielisi.
Ja nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni
jälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin
teille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä
nyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.
Huomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden
loistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän
vastauksen.
Odotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi
kutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne
siipiensä leyhynnällä!