III.

Samana päivänä, Angelus-soiton jälkeen.

Siskoni:

Ettehän soimaa Iristä ettekä minua? Minä en näet ollut huoneessani, kun

airuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen

ensimäisiä henkäyksiä. Iris tuli sisään, ja ikäänkuin tuo suloinen

pikku olento olisi ymmärtänyt, että sillä oli kirje annettavana ja

vastaus tuotavana, se odotti kärsivällisesti palaamistani, ja kun

huoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllyltä, jonne se oli

asettunut...

Oi, syöksyessäni alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri

asteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin sekä surullisia

että iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikään ei ole ollut surullisempi

sitä, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lähettäessäni takaisin

kyyhkysenne, tuon, jonka nimeä en edes silloin tiennyt, -- enteellistä

nimeä, sanoitte itse, -- kun silloin luulin eroavani siitä ainaiseksi;

ja mikään ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siitä

ainaiseksi eronneeni näin sen jälleen huoneessani ja tunsin sen

raikkaan siiven hivelevän poskeani, sen olalleni asettuessa.

Oi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ympäröivän

ainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja

suruja! ja mies, joka ei itkenyt menettäessään melkeinpä kokonaisen

kuningaskunnan, joka ei värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä

hänen ympärillään, hän itkee kerran nähdessään linnun katoavan ilmojen

etäisyyteen; hän värähtää kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain

siipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sinä

tiedät, onko jumalallisilla salaisuuksillasi nöyrempää ja hartaampaa

ihailijaa kuin hän, joka tällä hetkellä kumartuu maahan sinun

jumalallisen Poikasi ristin juureen kiittääkseen ja ylistääkseen sinua!

Näin sanoin minä itsekseni nähdessäni jälleen pikku kyyhkysen, jonka

luulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkään, jonka se

minulle toi.

Ja sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.

-- Miksikä, kysyin itseltäni, miksi minä, haaksirikkoutunut raukka,

joka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman

kanssa; miksi takerrun, valtameren äärettömyyteen kadonnut, tähän

häilyvään parruun, ehkä viimeiseen jätteeseen jostakin purresta, joka

murskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus

lähistölleni ajaa? Enköhän, jos annan johtaa itseni toivoon, enköhän

samalla anna johdattaa itseäni kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse

tietämättäni, vielä jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee

maailmaan, ja enkö ollut, niinkuin jo luulin, täydellisesti tempautunut

irti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?

Siinä oli, kuten näette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida:

Jumala pääni yläpuolella, kuilu jalkaini edessä, ympärilläni maailma,

jota en enää nähnyt, koska suljin silmäni, jota en enää kuullut, koska

suljin korvani, mutta jonka yhtäkkiä alan kuulla pauhaavan kuin

ennenkin ja näen uudestaan pyörteissä kiertävän, jos minä varomaton

vaan avaan korvani ja silmäni.

Mutta ehkäpä näen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkäpä olen

korottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen

arvoon.

Pyydätte pientä kertomusta, siskoni; sen saatte.

Viikko sitten istuin puutarhassa ja lueskelin; tahdotteko tietää, mitä

kirjaa lueskelin, siskoni? Luin tuota rakkauden, uskonnon ja runouden

aarretta, jonka nimi on "_Pyhän Augustinuksen tunnustukset_". Minä

luin, ja ajatukseni olivat täydellisesti sulautuneet tuon autuaan

piispan ajatuksiin, jonka äiti oli pyhä nainen ja josta itsestään

kerran tuli pyhimys.

Yhtäkkiä kuulen pääni päältä aivan kuin siipien suhinaa; luon silmäni

ylös, ja jalkaini juureen syöksyy, anoen apuani, kyyhkynen,

varpushaukan niin ankarasti ahdistama, että siltä oli jo jäänyt joku

höyhen petolinnun kynsiin ja nokkaan.

Jumala, jonka majesteetille varpunen, joka maahan putoaa, on

samanarvoinen kuin valtakunta, joka sortuu, -- oliko Jumala sanonut

sille, lintu-raukalle, että minussa oli hänen turvansa niinkuin

haukassa vaara hänen hengelleen?

Kuinka lie ollutkaan, minä otin tuon vapisevan ja hiukan veren

tahraamankin maasta; panin sen povelleni, jonne se painautui sulkien

silmänsä ja sydän kovasti sykkien; ja sitten, kun näin varpushaukan

asettuneen erään poppelin latvaan, vein kyyhkysen kammiooni.

Viiteen, kuuteen vuorokauteen ei varpushaukka poistunut

tähystystorniltaan kuin muutamiksi hetkiksi, ja minä näin sen yötä

päivää istuvan liikkumatta kuivalla oksallaan, jossa se vaani

saalistansa.

Kyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä

noihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen,

vaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.

Viimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi

kyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti

syöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä

sen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan

vanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui

vankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon

kanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan.

Vihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja

avasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan

ainaiseksi.

Sitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja

vaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon

ihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta

jota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, _quaerens quem

devoret_, etsien kenen hän nielisi.

Ja nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni

jälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin

teille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä

nyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.

Huomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden

loistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän

vastauksen.

Odotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi

kutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne

siipiensä leyhynnällä!

Kirjekyyhkynen · 第 6 / 32 题