Nyt olivat jo rukiit kuhilaalla ja siellä täällä aherti jo vaimo
leikkuupuuhissa otrapellon laidassa. Päivät olivat edelleenkin
poutaiset ja tyynet, ja jos nousi kunnaalle, voi nähdä monista
uutisriihistä nousevan rauhallisen savun.
Ja hiljaa ja rauhallisesti se kehittyi sekin Kainostiinan ja
Pytty-Syyrakin rakkausasia. Uskonriita oli unehtunut. Kainostiina
poikkesi jo joskus sinne sulhasensa ikiliikkujavajaan. Sopu ja rauha
täytti molempien poven. Nytkin istuksi Kainostiina siellä, ja työtänsä
askarteleva Syyrakki puheli kuten aina se, joka katuu entisiänsä.
Ikiliikkujaa hän siinä kopisteli ja täydensi ja puheli:
"Minä jo silloin sanoin pastorille... se kun tästä asiasta puhui...
sanoin, että päässä meillä ihmisillä on suurempi vika kuin sydämessä...
Niin että sitä erehtyy niin opissa kuin elämässäkin!" Kyllä hän muisti,
että ei ollut ihan niin sanonut, ei teroittanut sitä pään vikaa
erikoisemmin, mutta hän korjasi nyt ajatusta.
"Tässä nyt minäkin", jatkoi hän. Hän muisteli siinä heltyneenä
puuhiansa ja jatkoi:
"Olen kopistellut ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta ei lyö yhteen."
Kainostiina heltyi, mieli yleni hartaaksi. Hartaana, mieli nöyränä
jatkoi kopisteleva ukko:
"Sillä yrittipä sitä ihminen miten suurta viisautta hyvänsä, niin aina
siitä työstä se viimeinen ja tärkein nivel puuttuu. Niin että se ei ole
täydellinen."
Uskonasiaa hän sillä puutteellisuudella tarkoitti ja maallisia töitä
yleensä, ei erikoisemmin sitä ikiliikkujaansa, vaikka puhe minun
mielestäni soveltui siihenkin. Mutta heltynyt Kainostiina lohdutti,
puhellen:
"Mutta tottapa Herra sitten sen viimeisen nivelen lainaa, kun on
lainannut ensimmäisenkin. Niin että kaikki se on Hänen edessään ja
kädessään ikuista." Niin valmistui kaikki. He ahertivat rakkauden
asiassa yhtä viattomina lapsina kuin olivat ahertaneet suuressa
uskonasiassa, alttiina asialle, vilpittöminä ja koruttomina, ja
naima-asia läheni onnellista loppuratkaisuansa.
Ei tosin niin, ettei siinä olisi ollut vielä välillä paljon yhtä ja
vähän toista, kuten rakkauden asiassa tuleekin olla, mutta nekin seikat
tuntuivat jo herkeävän olemasta esteenä. Piispankäräjät lähestyivät.
Pytty-Syyrakki oli avioliitostansa jo niin varma, että kävi kiittämässä
pastoria vaimosta ja sovinnosta ja kaikesta hyvästä. Siinä
kiitellessänsä hän tuli puhuneeksi tulevaisuudensuunnitelmistansakin.
Hän toivoi nyt, varakkaaksi isännäksi päästyänsä, jaksavansa saada
valmiiksi ikiliikkujankin ja puheli siitä asiasta. Pastori kuunteli, ei
tiennyt raskisiko ja uskaltaisiko ojentaa.
Mutta sittenkin hän yritti, lausui varovan epäilynsä.
"Niin no", tapaili hän kuin pulassa ja jatkoi:
"Kyllähän se ikiliikkuja olisi hyvä olemassa... jos se nimittäin
rupeaisi pyörimään." Ja kun Syyrakki nytkin todisti uskovansa, että
kyllä se pyörii, jos Herra viisautensa lainaa, niin hän jo hieman
rohkeammin kehoitti:
"Mutta jos sittenkin... jos sittenkin... ennenkuin nyt rupeatte työtä
jatkamaan, vaikka hankkisitte siihen insinöörin riitingin... Se olisi
silloin varmempaa." Pytty-Syyrakki ymmärsi sen hieman väärin: luuli
pastorin vihjailevan, että hän itse muka ei ole niin taitava mestari,
että ei sopisi ottaa vaaria muiden neuvoista, ehkäpä vielä Mestari
Nykenkin ohjeista. Hän oli jo hiljaa nyreytyä ja vetosi taas siihen
Herran viisauteen, puhellen:
"Sitä viisautta me kyllä kaikkikin tarvitsemme."
"Niin, niin, no", tarttui silloin pastori jo hyvin nopeasti, milteipä
kärsimättömänä keskeyttääksensä, mutta oitis muuttui taas tyyneksi ja
rauhoittavasti selitteli:
"Se on kyllä Herran viisaus tarpeen", selitti hän ja lisäsi:
"Mutta se olisi Herrankin viisaudelle toteutuminen ja oikeaan osuminen
varmempaa, jos sitäkin varten olisi insinöörin riitinki, jonka mukaan
toimisi."
Ja niinpä ukko taaskin nöyrtyi vähä vähältä ja lopuksi jo puheli ja
myönteli:
"En minä sitä kiellä... että ei sopisi kuulla neuvoja muiltakin... ja
pieniltäkin", puheli hän ja oikaisi:
"Mutta minä vain sitä, että pienen ei pitäisi puhua koskaan neuvoja
itseänsä korkeammalle. Sillä se olisi niinkuin se tienviittapatsaan
tojotin neuvoisi menijää että: elä mene omia teitäsi eteenpäin, vaan
tule ja jää minun tyköni. Ja silloin se ei liikkuisi ikuisesti,
sillä tiepatsaan tojotin on ainoastaan ylpiä altapauhaaja, eikä
teossa-todistaja."
"Niin, niin no!" kuittaili pastori taaskin asian rauhoittelulla ja
lopetti:
"Teon todistus on kyllä hyvä itsessänsä, mutta... se on moninainen...
Ellei meillä ole ollut, kuten jo sanoin, insinöörin riitinki Herran
viisauden ohjana ja apuna..."
Ja niinpä nöyrtyi taaskin ukko siinäkin teon todistuksessa ja kaikessa.
Hän syventyi vain rakkauden asiaan, ja niin näyttivät olevan jo häät
ovella ja piispankäräjiä odotettiin nyt pappilassa yhäkin
rauhallisemmin mielin. Pytty-Syyrakki jutteli jo asiansa Lötjösellekin,
se kun oli talon renki, jutteli kuin neuvoa kysyen ja tiedusti:
"Vai mitä sinä tästä kaupasta arvelet?"
"Ka... Mitäpäs siitä", loikoili Lötjönen laiskana ja lisäsi:
"Matamin armostahan se mies muuttuu mestariksi... Ei taidon."
"Ka... Emännän nainuthan se aina pitopöydässäkin ylempänä istuu",
myönteli Syyrakki alttiisti. Ei hän käsittänyt sitä Lötjösen
filosofiassa piilevää moniteräistä renkimiesviisautta, vaan ymmärsi
asian omalla tavallansa.
* * * * *
Mutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli
hänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.
"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan", oli hän poikaa
sovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:
"Mutta enpät talvitte." Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku
mestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien
kanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja
äitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu
muukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.
Ei niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen
rakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja
ne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä
vastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:
"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu."
Ja toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:
"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti."
Äiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla
kovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa
kaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.
Mestari-parka!
* * * * *
Ei siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta
hänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli
tallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti
toran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella:
"Mutta todittapat itte teotta!" Mutta Syyrakki koki hänelle nyt puhua
sovintoa, kun kerran oli isintimäksi tulossa. Hän tuherti ja puhui
rauhallisena:
"Elä sinä hae riitaa."
Hän reistaili ikiliikkujan pyöriä, ja kun hänestä tuntui se teon
todistuksen vaatiminen häneltä hieman sopimattomalta, niin hän, samalla
tulevaa pojintimaansa sovitellakseen, siinä työn tuhruussa selitti
Raamatun sanoilla, puhellen vakavissaan:
"Jos he eivät Moosesta ja profeetoita usko, niin eivät he myös usko,
jos joku kuolleista nousisi... eli siis teolla todistaisi -- sanotaan
Sanassakin."
"Mutta utkoitivatpa", yltyi äkämystynyt poika vastaan ja uhitteli:
"Ja vaikka mitä utkoitivat, jot teolla todittaiti." Hän tolkutti taas
kuin älytön, umpimähkään, uhalla, paisui ja uhitteli:
"Ja vaikka mikä todittaiti teolla, niin utkoiti... Vaikka Mootet ja
lohveetat todittaitivat teolla, niin utkoitivat."
Hänelle nousi jo harmin itku kurkkuun, ja hän tenäsi sen itkun seasta
onnettomana:
"Ja vaikka taatana todittaiti teolla, niin utkoitivat vaan."
Ja niin kiristyivät kahden mestarin, isintimän ja pojintiman välit
entistäkin kireämmiksi. Virisi kina. Pytty-Syyrakki tuskastui. Hän
valitti jo asiasta äidille, ilmoittaen:
"Se lentää nenälle." Hän selosteli jo tätä viimeistä kinaa, puhellen:
"Minä jo hänelle... vetosin Mooseksenkin ja profeettain todistukseen ja
selitin, että se usko ottaa lujalle... se että toinen on meitä itseämme
suurempi. Niin että ei siinä aina teonkaan todistus auta", puheli hän
vakaana. Mutta kun äiti ja morsian nyt koki sovitella ja tehdä rauhaa,
niin taas hän hiljaa nöyrtyi ja lopulta jo koki itsekin sovitella,
puhellen:
"En minä sitä sano nyt uskonopin vuoksi... asettaakseni oman viisauteni
ja autuuteni vastoin Sanaa lasten autuutta ylemmä. Minä vain elämään
sovellutan."
Se oli vakavaa puhetta, uskon puhetta. Hän jatkoi:
"Sillä kiitosta ja ylistystähän se Herrakin lasten ja imeväisten suusta
odottaa eikä ainaista sormella osoittamista. Sillä emme me sitä
rakasta, joka muita aina jyrsii."
Sehän oli selvästi Sanassa sanottu, se, että Herrakin odottaa kiitosta,
ei jyrsimistä, ja että Hän rankaiseekin töittensä laittajat ja
napisijat. Ukko jatkoi vakavana, selitti:
"Sillä vaikka kyllä Herra itse myönsi, että ei Hän mikään ensi luokan
mestari ole, koskapa Nooan aikana katui, että oli luonut ihmisen... kun
työstä tuli pukki... niin Hän silti rankaisi Israelin kansaa, kun se
Hänen töitään morkkasi eli laittoi ja napisi. Sillä Hän oli alussa ne
työnsä katsonut ja huomannut että: katso, ne olivat kaikki sangen
hyvät", todisti hän Raamatulla ja kysäisi tuvassa istuksivalta
Lötjöseltä:
"Vai mitä, Lötjönen?"
Ja renki Lötjönenkin todisti:
"Ka", todisti hän laiskuuksissaan ja kuin pastorin puheiden
vahvistukseksi lisäili:
"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa...
Ukko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti... Koskapa
Ukko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten
vesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki", puheli hän
imeksien n.s. laiskansavuja.
Asia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään
neuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni
sille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti
pohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien
kanssa.
* * * * *
Ja nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän
koki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin
Pitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän
kuikutti:
"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä
poika... Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei
se riitä. Ei se riitä", uikutti hän. Nyke yltyi.
"Mutta liittääpät", -- uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta.
Minne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:
"Tinä taat Tyylakitta itän." Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti,
kysyi:
"Tiedätkö tinä mikä itä on?" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä,
vaikeni. Jamu ilmoitti:
"Te on te, joka antaa vittaa." Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin
Jamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi
kotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja
kovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen
katseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:
"Tenkin Taalnattiina!"
Mutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä,
suruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen
semmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus,
minkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko
kartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän
oli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.
* * * * *
Niin.
Sillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina
hemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina
kangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta
kuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan
kirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan
itsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti,
ja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina.
Toista se on maailma siellä.
Niinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä
vainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen
ratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä
kaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti
erojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia
tappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita
ystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:
"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle." Hän kertoili lähievänsä papiksi,
mutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin
lupauksensa.
Niin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli
kodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä
töpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:
"Nyt te on tylkäitty."
Sillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapa
Justiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähti
Sissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkään
huomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.
Mutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria
etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot
itkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja
äiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran
lapsellensa.