IX

Kirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen

väen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi

"kenkkaa" ja "nappia", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa

saarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä

huoleton pieni väki.

Mutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat

jäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä

heillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin:

varkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta

hän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä

riihellä nytkin aherti.

* * * * *

Ja täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan

lähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis

kirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet

riihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin

maistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.

Mutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen

Sievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään

taidoillaan. Hän kysäisi:

"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?"

Ei Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti "kärrinpyörän" ja kysyi

voitokkaana:

"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?" Taas Nyke vaikeni. Ja kun

Aku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan

ynseänä kysäisi vastaan:

"Otaatko tinä tanoa ättää?"

Ja se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he

eivät arvanneet, että se Nyken "ättä" on "ässä". Eivät he olleet moista

ihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:

"Mikä se ättä on?"

Mutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia,

arvaellen:

"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?"

"Ei."

"Entäs niinkuin neulansilmä... Tai sitten niinkuin kenkka?"

"Ei."

Hyvä isä! Sievä jatkoi:

"Entäs onko niinkuin... vaikka mikä?"

"Ei."

Sievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti

rehellisesti:

"Ei titä otaa tanoa."

Siinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt

tuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi

uteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui

keinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia

kastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi

kiireesti perätä:

"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?"

Rouva oudostui.

"Mikä ättä?" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:

"Ättä, ättä. Oikea ättä." Rouva oli ihmeissään.

"Mene nyt siitä!" ynsäisi hän ja jatkoi:

"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan."

"Mutta onpas!" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:

"Yksi poika tietää mikä ättä on."

"Mene nyt!" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä

juoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin,

ja he leikkivät riihessä "pappilaa". Sievä oli salaa kähveltänyt

äitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa

papillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman

hyvän aterian.

Ja niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja

riihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa

uunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli

taloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun

ja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla

ja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä

on.

Mutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.

* * * * *

Tuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli

vaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen

järjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa

sanomiansa.

Ja taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä

perännyt mikä "ättä" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä

käynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se

lasten omituinen "ättä" on.

Ja niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa,

vaan kysäisi vallesmannilta:

"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä

hokevat."

Mutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:

"No... mitä joutavia!... Hulluttelevat vain lapset."

Mutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut

lukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja

loppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:

"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?" Ei rouva tiennyt, ja niin

alkoi asia hiljaa painua mielestä pois.

* * * * *

Nyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli

nokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta

hulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä

huvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen

olemus. Aivanpa riemastui Hula.

ja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi

ystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa.

Sitä iloa!

Mutta Nyke hätäytyi Sissun vuoksi. Ei hän arvannut Hulan riemuitsevan

ja leikitsevän, vaan luuli sen aikovan pahaa. Hän heittäytyi tielle

pitkäksensä Sissun suojaksi, puristi Sissua rintaansa vasten ja huusi

hädissään. Hula siitä vain riemastui. Nyt se ilonsa vallassa tarttui

hampain pikku mestarin housuntakuuksiin, nyhti ja retuutti niistä. Nyke

itki ja parkui täyttä kurkkua. Sievä hätäytyi.

"Hula! Hula hoi!" koki hän itkeä ja asetella Hulaa. Siinä oli melua,

haukuntaa, itkua, porua, Sievän hulatteluja. Rouva juoksi kauhuissaan

paikalle, hätäytyi hänkin, koki erottaa Hulaa, torui ja huusi. Siinä

oli iso hätä, kokonainen sota. Nyke oli valmis antamaan vaikka henkensä

Sissunsa pelastukseksi. Lopulta repesi Nyken housujen takapuoli

kokonaan Hulan hampaisiin, ja nytkös Hulalle riemu! Se loikki ja hyppi

ja heiiautteli sitä hampaissaan repsottavaa housuntakapuotusta ja

haukahteli aivan ilon vallassa.

Mutta selvittiin toki. Rouva siivoili parkuvaa mestaria.

"Herra siunaa!" päivitteli hän aivan menehtyneenä. Lopulta häntä

huvitti pojan omituinen, likainen olemus ja varsinkin sen nyt paljaana

paistava viaton takuus ja takana riippuva paidan "nenäliina". Saatuaan

itkevät lapsukaiset hieman tyynnytetyiksi hän työnteli mestarin paidan

helman jotenkuten housuihin, vei poikasen kotiinsa ja alkoi kysellä

Nyken oloja ja asioita. Aluksi se Nyke vierasti, mutta Sievä selitti:

"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä."

"Tämäkö?" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä "ättä" on

ja huudahti ihmeissään:

"Ässäkö se vain onkin!"

"Ättä!" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai

selville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke

altistui rouvan ystävyydestä kokonaan.

"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?" hellitteli rouva

Nyken puuhista huvitettuna.

"Titä", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.

"Herra siunaa!" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:

"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?"

"Niin", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja

helli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:

"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille

neuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan." Pikku

mestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin

tieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu

päätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku

apostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi.

Asia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä

Lapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan

viisasteli, arvellen:

"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän... Kun sen tuli ja osoitti,

semmoinen mestari, joka ei itse sitä taida", hän siinä työtä

tuhratessaan jutusti ja lisäsi:

"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa... Kun selvittää

senkin, jota ei taida."

Mutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot

lasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi

ynseili, aivan äkäili:

"Kukahan meistä sitten taitaa", ynseili hän ja jatkoi:

"Niinhän se aina mies... Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan

ja... aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota

silti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa", puheli hän kuin

miessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.

* * * * *

Ja nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa

kohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut

hänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.

Mutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja

kun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista

ässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko

miessukuakin siinä yhdessä rysyssä.

"Mutta se on niin että", siunaili hän miessukua, "että mies ilmestyy

mieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä,

sillä... kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi."

Hän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla.

Nyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja

lujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi

siellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi

uhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen

kääntämään hellän huomionsa häneen.

Mutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.

"Antaa huutaa!" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet

lohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin

syötävä.

Kunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko,

semmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin

herttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos

itse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.

Ja silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin

olisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin

äkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi,

seisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin

apua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan

pelästyneenä.

Mutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa

asiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin.

Mutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin

hän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:

"Jamu haitee!"

Turhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt

hän jo aivan ärjäisi:

"No haitee kyllä Jamu!"

Ja silloin äiti huomasi, niiskautti.

"Pojan pahus!" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin

hellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran

vitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei

uskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä,

muljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi

kuohtuneena ja manaili:

"Minä jo arvelin... Että mitä se siitä Jamusta siinä!" Hän selosteli

sitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:

"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!... Kun toisen, niskaan

pahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!" Hän

soimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja

selitti:

"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn.

Kuten evankeliumi käskee." Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut,

mutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja

selittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi

ja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:

"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa... Niin että löydetään

oikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn."

Mutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille

oitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt

rangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan

murheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja

nureksi surullisena:

"Pienen viat ne aina rangaistaan... vaikka olisivat miten luonnollisia

ja tarpeellisia."

Mutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle

nureksivinansa. Hän jatkoi:

"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka

hetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että:

tottapahan se Herra armahtaa... Tai pannaan sitten sielunvihollisen

myttyyn ja sanotaan että... se se rötösti."

Hän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset,

lian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui,

rauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta

lupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja

hyvitteli:

"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu... Viisastuuhan Nyke?

Viisastuuko?"

"Viitattuu", lupasi nyyhkytyksiänsä lopetteleva pikku mestari

alttiisti, ja hänen oli nyt taas hyvä olla.

Ja niin aikoi elämä muutoinkin solua ennallaan. Kun kulkija taas

lähestyi Nykäsen taloa, näki hän Mestari Nyken seisoksivan entistäkin

pönäkämpänä talonsa rappusilla, johon näkyi koko maalaiselämän viaton

rauha, kuivamaan ripustettu hame, tuuleentuva riepumatto, tietä pitkin

taivaltava yksinäinen vaeltaja. Savu nousi ennallaan saunasta ja

riihestä, ja tuvassa tuoksuivat äidin makeat lämpimät.

Sillä äiti sai miehen. Pytty-Syyrakki rakenteli nyt ikiliikkujaansa

omassa vajassa, Mestari Nyken isintimänä. Heidän välinsä muodostuivat

nyt muuttuneissa oloissa hieman toisiksi, varsinkin kun Syyrakin mieltä

ja ajatuksia olivat muuttaneet ne pastorin puheet "korkeudessa

istujasta" ja "kuuluttajasta". Kina painui nyt hiljaisemmaksi, jopa

aivan äänettömäksi altajauhamiseksi, käyttääkseni Syyrakin omaa sanaa.

Niin. Sillä kun Mestari Nyke nyt uusissa oloissa yritteli vielä

iausuksia arvelujansa Syyrakin, ikämestarin töistä, niin tämä silloin

vain halveksuvasti, ne papin puheet mielessä, äänteii:

"Puhu vain... Sillä korkeampaasi sinä kuulutat."

Ja ties herra mitä tietä pikku mestari liekin saanut tiedon siitä, että

tuo kilpaileva mestari, Pytty-Syyrakki, alkaa käyttää hänen

kuulutustansa hyväksensä. Justiitta se näet oli kuullut ukon

kertoilevan pastorin niin puhuneeen, ja silloin hän Nykeänsä

hyvitelläkseen mielisteli ja kehoitti:

"Mutta nyt elä sano hänelle enää yhtään sanaa? Ethän sano?"

"En!" lupasi poikanen ja vaikeni siitä päivin uhalla, päätti kukistaa

ukon äänettömyydellä, kuten Israel päinvastoin kukisti Jerikon muurit

pasuunansa äänellä. Hän vain piti vihaisesti silmällä ukkoa, kierteli

alati sen läheisyydessä pulleana, äkäisenä, muljautteli vihaista

silmäystä hattulierin alta, yleensä altajauhoi. Siitä levisi tieto

kylälle. Lötjönen silloin puheli Nykestä:

"Ka sepä hänkin siitä vahingosta viisastui, niin että pani tukkoon

suun... Kun sitä ei tiedä mitä siitä tulisi", puheli hän laiskasti ja

sillä varsinaisella eli renkimiesviisaudellaan lisäsi:

"Sillä sana ei synny, vaan tehdään, niin että sitä ei ole tekijä varma

mikä siitä tulee... Kun sen tulemiseksi ei ole enkeli käynyt neitseen

tykönä."

Ja niin oli taas asiasta paljon uutta puhetta kylällä. Tämän

vaikenemisen vuoksi puhuttiin siis nyt Pytty-Syyrakista enemmän kuin

koskaan ennen. Hänestä puhuivat kaikki muut paitsi Nyke, joka

vaikenemisellansa kuoppaa kaivaessaan tuli nostaneeksi ukkoa kuusen

latvaan näkyville. Mutta hän vaikeni, vaikeni toivorikkaana ja

uhallakin, ja Lötjönen sanoi, että Nyke nyt tappaa tyhjällä.

Mutta kaikesta huolimatta Pytty-Syyrakki eli, sillä: "Huonossa

mestarissa ja laihassa kissassa on henki sitkeässä... Yhtä sitkeässä

kuin tärkeätoimisessa laihan kissan kukistajassa tappamishalu" --

puheli siitä asiasta renkimies Lötjöuen taas sitä varsinaista eli

renkimiesviisauttansa, enkä minä tiedä, olisiko edullisempaa se

sovelluttaa vaiko olla sovelluttamatta meihin hyviin mestareihin ja

meidän sitkeäaatteisiin kissankukistajiimme.

Mutta muuttunut hän, Pytty-Syyrakki, tosin hieman oli, jopa paljonkin

muuttunut pastorin puheiden ja arvoasemansa takia. Ei hän nyt enää

puhunut pojintimallensa erin sen mestariarvoa alentavia, vaan puheli:

"Minä olen Herran avulla oppinut säästämään sanojani lähimmäisen

suhteen", ja lisäili:

"Sillä miehelle on pahinta pippuria oikea tieto itsestänsä."

Säälistä pojintimaansa kohtaan hän siis siitä nyt vaikeni, sitä hän

tarkoitti. Samoin hän oli, ja taaskin suureksi osaksi pastorin puheiden

johdosta, hieman muuttanut mieltänsä uskonopissakin ja kaikessa, sillä

hän koki olla pastorille mieliksi jo pelkästä kiitollisuudesta. Nyt hän

jo osaksi saarnaili, varovasti tosin ja itse asiassa pojintimaansa

altajauhaaksensa, teon todistusta vastaan. Tänäänkin oli seurat, ja hän

saarnasi, puhui:

"Sillä tosin teon todistus on aina oikea, mutta se voi myös olla meille

vaarallinen vierasmies, sillä se voi todistaa sekä vastaan että myötä."

Se oli hyvin vakava saarna. Harvoin oli Syyrakki niin syvällisen

vakaalla äänellä saarnannut. Hän puhui hengen uudistuksesta ja jatkoi:

"Sillä me puhumme omaamme, mutta teon todistus profeteeraa itsensä

kautta ja todistaa ainoastaan sen, että meillä ihmisillä on suu

viisaampi kuin käsi ja pää. Niin että huokiampi on olla profeetta

sanoissa kuin teoissa." Ja niin pitkälti, hartaasti ja vakaasti. Eivät

ne kuulijat tosin tienneet mitä hän sillä tarkoitti. Mestari Nykenkö

teon todistusta vaiko omaansa tai sitten kaikkia yleensä, tai ei mitään

erityistä. Mutta he altistuivat sillekin saarnalle ja heillä oli

rauhaisa ja hyvä olo, ja renki Lötjönen arveli, että se saarna teon

todistuksesta soveltui Syyrakin ikiliikkujaankin, ja sanoi:

"Viisauden, ollakseen oikeaa viisautta, pitää varoa, ettei joutuisi

teolla todistamaan." Ei hän sillä kyllä ketään varoittanut eikä sitä

erin tosissaan puhunut, mutta sanoi vain muutoin, käyttääksensä taaskin

sitä varsinaista eli renkimiehen viisautta.

Mutta mestarin henki ei ollut onneksi lakannut kummastakaan, ei Nykestä

eikä Syyrakista. Aina vain pihisi pientä kinaa, kun Nyke lausuili

arvelujansa, mutta se meni jo elämän särpimenä.

Ja tänään sitten tapahtui ratkaiseva käänne Syyrakin ikiliikkujan

kohtalossa. Talon silppukoneeseen tarvittiin uusi n.s. huimapyörä, ja

kun ei ollut aikaa sitä tehdä ja ikiliikkujassa oli eräs siihen

tarpeeseen sopiva pyörä, niin ukko päätti sen irroittaa ja asettaa

silppukoneeseen. Niin alkoi ikiliikkuja pala palalta ikuisen

liikuntonsa maailman suuressa taloudessa, ja toiset arvelivat, että se

oli tuon samaisen ikiliikkujan ulkonaisen olemuksen lopun alku.

Sitä pyörää ukko nyt irroitteli, ja Nyke ja Virsu-Taavetti katselivat

menoa. Virsu-Taavetti silloin arveli Syyrakin mieliksi sen liikkujasta:

"On se hyvästi ajateltu ja tehty värkki... Kun vain Herra voiman

lainaa, niin ei siinä puutteellisuus näy!"

Mutta silloin puhkesi Nyke, jätti tyhjällä tappamisen, sai hengen ja

puhelahjan. Lötjösen sanojen mukaan hänelle tuli nyt suuvahinko, sillä

kehumisista kateellisena hän nyt sittenkin väitti vastaan ilmoittaen:

"Eipät ole hyvätti tehty." Ei Syyrakki häneen nyt suuttunut, mutta

nyreytyi kuitenkin ja kysyi:

"No mitenkäs sen sitten pitäisi olla tehty? Että se olisi puutteeton?"

Ja silloin lopultakin Mestari Nyke lausui siinä isänsä konnulla sen

saman viisauden, jota hän oli lähtenyt sanomaan kaikessa maailmassa

silloin kun sylkäisi isänsä konnulle. Hattu syvällä päässä, pönäkkänä,

kädet housuntaskuissa seisten hän mestarin tietoisuudella tyhjensi

yhdellä iskulla kaiken profeetallisen viisauden, lausui ainoan oikean

viisauden ja neuvon sanan, sanan, jota enempää ei neuvo ole voinut

koskaan lausua. Hän lausui pönäkkänä:

"Te pitää olla tehty toitella tavalla."