VII

Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi

hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie,

jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli

pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän

oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko

kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli,

mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.

Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei

tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä

uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi

valitella.

Mutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi,

"justeerata" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi

niihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.

"Me olemme kaikki erehtyväisiä." Niin hän aloitti sovittelut.

Pytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän

valitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti

antamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin,

ja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin

hän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:

"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa,

matalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan...

ja siihen, joka jo siellä istuu."

Ja se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo

olevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori

huomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan

kaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:

"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että

varsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä

ja... sanokaamme nyt... virka-arvossa", selitteli hän ja heittäytyi

virka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa

keinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän

palasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:

"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä." Syyrakki

masentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan

oppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.

Mutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta

ja lopulta ilmoitti suoraan:

"Olisi oikeastaan toivottu... papiston taholta nimittäin... olisi

toivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että

opettaja olisi perheellinen mies... että hänellä olisi kokemusta omien

lastensa kasvattajana."

Ja se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan

toisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin

ajatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:

"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa."

Syyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:

"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei

ole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä... jota hän

muutoin piti teille sopivana..."

Hän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin

välinpitämättömällä äänensävyllä:

"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä

riippuvia."

Eikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa

ja puheli vakaana:

"En minä sitä sano."

Hän yskähti hurskaasti ja jatkoi:

"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei

sydämessä, niin ainakin päässä." Pastori huomasi onnistuneensa. Hän

tapaili:

"Niin no."

Sanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:

"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa." Syyrakki

aivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli

ollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran

pastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä

toki hieman puolustautua, puhellen:

"En minä myös sitäkään... Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:

"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy

kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun

siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti

hän ja lopetti:

"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta

että kimpaantuu... Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä

altakuuluttaa."

Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli,

puhellen:

"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se

itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi

maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla...

korkeudessa."

Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen

kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin

hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:

"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät,

sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa... Että nimittäin

olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja

todistuksen välillä on iso juopa."

Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty,

kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki

sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko

painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt

piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten

seurakunnan ihania häitä.

* * * * *

Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin.

Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei

yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin,

Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista

puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:

"Menisi se sinullakin vielä mies." Kainostiina kyllä esteli, mutta

Taavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kyllä

Kainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:

"Kuvehan se on sinullakin." Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli

suoraan ja rohkeasti:

"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan

ja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari."

Mutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja

kun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja

saarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja

se nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun

Virsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä

puhemieheksi.

Ja niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja

itse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:

"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin... Että köyhältä

se yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin

yksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa." Hän tunnusti sen rehellisellä

alttiudella ja jatkoi vakaana:

"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen

kipunan, niin... ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa

tuketa." Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:

"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli."

Ei hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian

vakavuuden takia.

* * * * *

Ja vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin

ihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:

"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko."

Paras siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:

"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että... sopisi tuo

sinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi." Pytty-Syyrakki, jota

pastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän

piti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän

puheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen

kysäisi:

"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se

on miehellä se vakka täynnä... kun kopistelee." Tiesi hän kyllä, että

ei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:

"No sitten uutta." Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut,

niin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille

alkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:

"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa." Hän alistui nyt kaikessa Herran

johdettavaksi ja puheli:

"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se

liikkuu ikuisesti."

Siitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikka

Virsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:

"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta,

jolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että:

tuosta sinne ja sinne. -- Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu

taito." Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin

sillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo

nöyrtynyt. Hän lisäsi:

"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä

itse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti."

Mutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää

tuhrasi vain nysän ja arveli:

"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle... Minä olen enemmän

sen selvän kulun ja tien... Niin että sanon vain että: tuu mukaan",

puhella tuhrasi hän ja lisäili:

"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene

tuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä

minulta puuttuu taito."

Ja niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.

"Mutta mitäpä niistä", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman

omituiseksi painuneena lopetti:

"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin

kuin tojotin... Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole."

* * * * *

Mutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon

isäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan

suostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä

nähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin

pyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut

poikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen

äitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun

pojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä

puolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä

kylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein

nahoin.

Mutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi

ilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa.

Pitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja

erotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen

paistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen

rasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen

seisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan

poskeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen

tuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla

kavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle

puhelevinaan, ja ilmoitteli:

"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän

ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:

"Johan... johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki

näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo

Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti

pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia

silmänvalkuaisia.

Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka

Pitkälle-Liisalle:

"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."

Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo

vihastuneena:

"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti

ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä

Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän

vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin

sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:

"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei

ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui

vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti

pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo

työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin

sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui

Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi

taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:

"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän

ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:

"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu

talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä

jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:

"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"

"No lyö sitten lautaan teossa!"

"Mutta enpät lyö!"

Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:

"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"

Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina

kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat

kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin

hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan

uhkaili:

"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan

pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:

"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten

aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:

"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi... Ei sovi, ei sovi

sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.

"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.

Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.

Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin

uhitteli:

"Tylkäiten vaan!"

Ja niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä

kaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet

oli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan

ilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut

loukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä

vakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli

ollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.