Tämän seurakunnan rovasti oli oikeastaan maailman suurin rauhan mies.
Kun lasta ristittäväksi tuodessa tai muutoin joutui pappilaan
poikkeamaan ja silmäsi eteiseen päästyään salin avonaisesta ovesta
saliin, näki rovastin aina istuvan leveässä, vanhanaikaisessa
keinutuolissa pitkävartista piippua rauhallisesti polttelemassa.
Huomasi, että hän on antanut kaikki asiansa Herran huomaan ja
virkatoimensa apulaispapin hoidettaviksi. Ei ainoakaan väre särkenyt
hänen kasvojensa ja koko olemuksensa alati tyyntä rauhaa, ja
piipustakin nousi vain hiljainen sauhu. Ja jos vielä peremmä silmäsi,
huomasi ruustinnan myssy päässä povaavan "pitkää pasianssia",
kahvipannu ja rauhallisena kehräävä kissa siinä pelipöydällä
kyyköttämässä.
Mutta sitä enemmän oli huolta apulaisella, pastori Kakkisella.
Piispantarkastus lähestyi nopeasti, ja uskonriidasta saapui yhä
uhkaavampia huhuja. Ei liioin ollut aikaa puuhata sitä sovittavaa
naima-asiaa, ja ujostuttikin tuo puhemiehen toimi näin pappismiestä.
Hän valitti jo huoliaan ruustinnalle.
Tämä keksikin nyt neuvon.
"Mutta kuulkaapas, pastori", hoksasi hän äkkiä ja ilmoitti:
"Onhan se Virsu-Taavetti." Hän kertoili, kuinka se osaa naittaa vaikka
kenen ja kelle, kuvaili kuinka Törrösen leski oli käräjöinyt kuusi
vuotta ukko Laitisen kanssa kunnianloukkauksesta, eikä jutusta ollut
uhannut tulla loppua, mutta Virsu-Taavetti oli silloin yht'äkkiä
naittanut nuo käräjöivät lesket keskenänsä, ja juttu oli kuitattu.
"Kyllä se Taavetti naittaa", vakuutti hän pastorille. Pastori mielistyi
neuvoon. Ja kun Virsu-Taavetti nyt kuleksi kirkonkylällä jalkineitaan
kaupitsemassa, huusi hän sen kansliaan, osti näön vuoksi parin virsuja
ja valehteli:
"Tohveleikseni olen näitä jo halunnut pitkät ajat." Taavetti mielistyi
kaupasta. Pastori koki kavalasti johtaa asiaa, ettei voitaisi sanoa
hänen olevan moisessa puuhassa mukana.
"Tekö, mestari Taavetti, kuulutte olevan hyvä puhemies?" alkoi hän.
Taavetti innostui ja ilmoitti komeasti:
"Naitoinhan minä aikoinaan senkin Kovasimen rikkaan lesken... Ja on
tainnut sattua muitakin." Sillä ei hän yleensä ääneensä kehunut,
papille vielä vähemmän. Pastori johti taitavasti edelleen. Hän puheli:
"Jaa... Siellä teidän kyläkulmalla ei taida ollakaan nykyään
naimattomia leskiä." Hän otti äkkiä kirkonkirjat ja ollen innostuvinaan
lausui: "Jaa, katsotaanpas." Hän avasi kirkonkirjan umpimähkään ja ihan
toisia nimiä tarkkaillen ilmoitteli:
"Eipä todellakaan ole muita kuin tämä... emäntä Kainostiina Nykänen ja
sitten tämä... leskimies Syyrakki Kopsa." Hän uskoi onnistuneensa
alussa oikein ja jatkoi kavalasti, muka viattomasti:
"Mutta se nyt on yleensä avioliitto, kuten kaikki muukin, riippuva
Herran tahdosta ja Hänen viisaudestaan... eikä miehen."
Sen myönsi Virsu-Taavettikin, mutta lisäsi:
"Vaikka taas toiselta puolen, niin se on Herran viisaus siinä asiassa
enemmän myötä kuin vastaan... Niin että ainoastaan harva mies jaksaa
oman viisautensa avulla Paavalin tavoin itsensä hillitä. Kun se toinen
viisaus on myötä."
Hän puhui sen yksinkertaisella, koruttomalla avomielisyydellä, mutta
pastori ei tiennyt mitä siihen sanoa. Hän tapaili:
"Jaa, niin no... Herran viisaus on päinvastainen kuin miehen... ja
yleensä ihmisen", tapaili hän.
Mutta löysi hän sitten loppusanatkin ja lisäsi:
"Herran viisauden me näemme maailmassa vasta silloin, kun se jo on
valmis ja meidän omassa teossamme toteutunut."
Ei hän tohtinut enempää puhua, mutta toivoi Virsu-Taavetin tästäkin
vihjauksesta ymmärtävän ja älyävän ja vieläkin vihjauksella
kehoittaaksensa hän lopetti:
"Meidän ihmisten vain pitää ahkeroida, että se Herran viisaus tulisi
meidän kauttamme toteutetuksi."
"Ka", myönsi Virsu-Taavetti sen todeksi ja jatkoi:
"Sillä eipähän sitä Herrallakaan taida olla muuta viisautta kuin se,
mikä on ihmisen päässä... Koskapa ne on, hänenkin, sillä viisaudella
kaikki virsut maailmaan tuherrettava." Hän puhui sen oikean
maalaiskristityn ja alttiin vlrsumestarin antaumuksella, ja hänestä
tuntui hyvältä, kun sai papin kanssa keskustella näin toverillisesti
autuuden syvällisestä asiasta.
* * * * *
Ja ymmärsikin se Virsu-Taavetti. Ei hän tosin vielä pappilassa, mutta
kotimatkalla, siinä helteistä metsätietä yksin virsukimppu selässä
astua humpsuttaessa, alkoi se asia ikäänkuin korvallista syyhyttää. Kai
se siksi, ettei ollut muuta ajateltavaa.
"Mitähän se pastori sillä tavalla?" mietiskeli hän, ja vähä vähältä
selkeni hänelle kaikki. Hän poikkesi taas Kuittisen mökkiin. Kuittinen
vannehti nyt vanhaa korvoa, oli työn tuhruuseen niin syventynyt, että
tuskin huomasi Taavetin tuloa. Ei kysynyt kuulumisia, ei mitään.
Eikä Virsu-Taavettikaan tullessaan tervehtinyt. Se naima-asia sitoi
ajatukset. Hän tuherti ääneti tupakanpanoa. Vasta pitkän tovin kuluttua
Kuittinen katkaisi vaitiolon. Sillä miten liekin, niin siinä
tuhertaessa eläytyi nyt mieleen se Taavetin ammoinen puhe niistä Nyken
housuista, puhe, johon hän ei silloin ollut tullut vastanneeksi. Nyt
vastataksensa hän siinä työtä tuhertaessaan kuin tervehdykseksi kysyi:
"Niin että niistä housuistako sinä silloin puhuit? Että Nykäsen leski
on ne jo pojalleen tehnyt?"
Se tuli kuin tilauksesta. Sopi oitis ruveta puhumaan leskestä
itsestään, ja niinpä Virsu-Taavetti myöntelikin:
"Housuista", puheli hän, meni siitä oitis asiaan, ilmoittaen:
"Minä oikeastaan vuovaan enemmän itsensä lesken päälle." Hänestä tuntui
tämä alku niin lupaavalta, että hän jo suoraan valehteli, puhellen: "Se
tää uusi pappi minulle siitä leskestä vain arveli, että Pytty-Syyrakki
olisi sille sopiva pari." Hän tiesi Kuittisen olevan Kainostiinan
uskonveljiä ja siksi hän alkoi sen välityksellä.
Ja miten ollakaan, niin asia alkoi luistaa kuin itsestään, ainakin tämä
alku. Tupaan näet työntyi nyt aivan kuin minun tilauksestani Mestari
Nyke, ja eikös Kuittinen siinä korvoaan kopistellessansa silloin äkkiä
hänelle puhellut:
"Ka mikäpäs siinä sitten... Saat, Nyke, Syyrakista uuden isän." Nyke
muljautti vihaisesti. Ei hän tosin näitä isä- ja naima-asioita
ymmärtänyt, niin mestari kuin olikin, mutta jo pelkkä Syyrakin nimi oli
hänelle kuin pistos.
"Enpät taa itää!" uhmasi hän synkeänä vastaan. Mutta eivät miehet
ruvenneet hänen kanssansa kinaamaan, vaan Virsu-Taavetti vain puheli:
"Se ei semmoisessa asiassa lapsen isännyys tehoa." Hän sytytti piipun
ja jatkoi vakaana, kuin vertaiselleen ikämiehelle selitellen:
"Se on se rakkaus semmoinen asia, mitä vaimon kohtaan tulee, että kun
se kipuna rupeaa kivistämään, niin kyllä se eukko itse aitansa särkee."
Kuittisellekin hän sitä samalla selitti, ei Nykelle, mutta Nyke luuli
ukon puhuvan hänelle ja uhitteli yhä vihaisemmin:
"Mutta en vaan taa Tyylakkia... Vaikka miten kipuna kivittäiti, niin en
vaan Tyylakkia."
Mutta hänen maailmansa musteni. Hän oli jo täynnä vihaa, tajuamatta
edes sitä, mikä onnettomuus häntä nyt tuon samaisen Syyrakin hahmossa
väijyi.
Ja samoihin aikoihin alkoivat taas pappilassakin toiveet pimetä.
Uskonsisaret olivat siellä käyneet nuorelta papilta lohdutusta
hakemassa ja olivat siellä tulleet puhuneeksi siitäkin, että
Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan välillä on oikeastaan Nyke. Vasta nyt
sai papisto oikean tiedon asian salaisista syistä, ja pastorista tuntui
avioliittoasia nyt pimenevän, ja kirkollinen vaara tuntui uhkaavan koko
pappilan rauhaa.
* * * * *
Sehän oli elokuun, työkuun poutaista aikaa. Väki aherti työmailla.
Pihat olivat tyhjinä. Villoittuneet lampaat makasivat aitovierien
siimeksissä. Kaivonvintit törröttivät yksinäisinä autioissa pihoissa,
ja jossain kivijalan kolossa istuksi rauhallinen kissa yksinäisenä.
Ainoastaan siinä Pytty-Syyrakin vajassa oli kopsetta, sillä Syyrakki
kopsehti niitä omia töitään. Vajan eteen saapui silloin Kuittisen
mökiltä palaava Nyke, pysähtyi kuin uhalla, ja taaskin, kun ketään ei
ollut siinä kuulemassa, Pytty-Syyrakki aloitti oitis kinan. Hän lähti
kaukaa, tyynesti, peittäen salavihansa. Työtään kopistellen hän pojalle
puheli:
"Minä vain tässä arvelin sitä, että mies... tai oikeastaan pieni mies
painaa aina omassa puntarissaan liika paljon... Ja enemmän kuin iso."
Pikku mestari muljautti jo hyvin vihaisen ja epäluuloisen katseen,
mutta pysyi vielä vaiti. Ukko ikäänkuin rohkaistui ja kysyi jo:
"Niin että sinäkö sitä, poika, levität minusta jo semmoistakin sanomaa,
että minä olen sittamestari? Häh?"
"No olet kyllä!" uhmasi äsken mökillä ärtynyt pikku mestari ja ihan
poikkesi vajaan uhmailemaan ja arvostelemaan. Syyrakki hillitsi
itseänsä, tekeytyi välinpitämättömäksi, aherti työssään ja jatkoi
halveksivasti:
"Luuletkos sinä sitten ja räknäät olevasi isompi mestari? Kun nenääsi
jo toisen työhön pistät."
"No luulen kyllä."
Uhallakin hän, Syyrakin uhalla. Syyrakki alkoi kimpaantua ja kysyi
toistamiseen sen silloisen:
"Mutta osaatkos itse paremman värkin kyhätä? Kun muita neuvot."
"No otaan kyllä."
Ukko aivan kuohahti ja vaati tiukasti:
"Mutta todistappas se teossa!"
Hän tiukkasi sitä voitonvarmana, mutta Nyke uhitteli vastaan:
"Mutta enpät toditta teotta." Hän oli uhmaa täynnä, jatkoi vannoen:
"Vaikka mikä oliti, niin en toditta teotta... Vaikka taatana oliti,
niin en toditta teotta."
Ja silloin ukko taas kimpautui tuosta älyttömästä tolkutuksesta niin,
että karahkaa tapaili, ja parkuen täytyi taas onnettoman poikasen paeta
tämän hänen isäksensä aiotun saarnamiehen tieltä. Kun hän onnettomana
palasi kotiin, oli väki jo tullut työstä. Justiitta latoi tuvassa
tuoreita vastoja kylpyä varten, ja äidin vellikattila tuoksui liedellä.
Mutta ei hänestä nyt tuntunut ilta elokuun illalta, ei koti omalta. Hän
heittäytyi sänkyyn selällensä ja itkeä porasi siinä minkä jaksoi,
täysissä tamineissa, kotiväkensä kiusaksi. Hän huusi täyttä kurkkua, ja
turhaan koki äiti kieltää, turhaan Justiitta mairitella. Hän oli
tottunut olemaan isäntä talossa ja porasi uhalla, ja kun Justiitta koki
hyvitellä, niin hän siinä selällään huutaessaan potkaisi vihaisesti ja
vannoi porun seasta:
"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!... Vaikka taatana, niin ei vaan
Tyylakkia!... Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaan
Tyylakkia."
Herra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke
sillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa
karata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden
sanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:
"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä."
Hän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki
sen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille
vihaisesti:
"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille
kohta jo kuivat leivät."
Mutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä
hän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo
lerpahtaa ikenestä nurmikolle.