IV

Jonkun verran, oikeastaan paljonkin, oli perää siinä Pytty-Syyrakin ja

muiden loukkautuneiden mestarien luulossa, että Nyke heidän

taitoansa arvostellessaan tolkuttaa muilta, aikuisilta kuulemiansa.

Rajoitettuahan se oli tietysti vielä Nyken oma ajatusten maailma, joten

hänen täytyi jakaa muille toisilta saamaansa. Niinpä hän olikin visusti

kuunnellut vanhojen mestarien seläntakaisia arveluja toisistansa,

pannut ne mieleensä ja lausuillut niitä ominansa. Sehän se juuri

Pytty-Syyrakkiakin eniten harmitti.

Ja kaiken lisäksi uhkasi asian johdosta kehkeytyä kirkollinen pula. Ei

papisto, tuskinpa kyläläisetkään, tiennyt että tämän uskonriidan yhtenä

salaisena syynä on Mestari Nyke, joka oli julkisuudessa arvostellut

Pytty-Syyrakin saarnojakin. Piispantarkastus oli tulossa. Rovasti oli

hakenut Valkealan isopalkkaista rovastinvirkaa, mutta jos ne nyt

rupeavat piispalle kantelemaan, että seurakunnassa on päässyt valloille

lahkolaisuus, tai ainakin uskonriita, niin hän voi tulla ehdollepanossa

syrjäytetyksi. Siitä levottomuus. Papisto neuvotteli.

Mutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori

Kakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään

väärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä

tuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:

"Se pitää justeerata yhteen... Niiden molempien suunta."

Ja hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat

keskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna.

Pytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina

hänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään

asiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista

enempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin

apuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon

päästäkseen, mukasi:

"No naittakaa ne sitten!" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti

leveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:

"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta

riideltävää."

Nuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että

hän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn

nöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:

"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme... ainakin Herran edessä."

Nuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti

samalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja

ylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:

"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan

löydämme." Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa

puolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän

näytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava

piippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.

Mutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt

jo päätetyltä asialta.

* * * * *

Ja Pytty-Syyrakilla oli ärtyisyyteensä yleensä muitakin syitä. Hänhän,

kuten jo sanottu, oli monet vuodet sommitellut ikiliikkujaa. Ei hän

tosin kellekään ilmaissut, että se tekeillä oleva, kaikkien ihmettelemä

kummallinen laitos kymmenine pyörineen ja vipuinensa on ikiliikkuja,

mutta kaikki sen jo arvasivat ja suruttomat ivailivat, puhelivat:

"Pytty-Syyrakki tekee siitä saarnakojetta."

Sitä hän ei kärsinyt, ja asia teki hänet ärtyisäksi. Kesäisin hän

nikkaroi Simo Holpan aitan takana, seinättömässä, mutta katollisessa

vajassa. Siellä hän nytkin aherti, sekaisin pyttytyötä ja ikiliikkujaa.

Ohi osui ajamaan pastori Kakkinen. Palasi lasta ristimästä ja

huomattuaan Pytty-Syyrakin yksin poikkesi vajaan, pannakseen jollain

sopivalla sanalla jo sen naima-asian vireille. Hän tervehti, oudosteli

ukon ihmeellistä laitosta, sen lukemattomia pyöriä ja pikkurissoja ja

vipuja, ja kysyi aivan ihmeissään:

"Mikä tämä on?"

Ja miten ollakaan, niin Syyrakki ei jaksanut nyt hengenmiehen edessä

kieroilla ja salailla, vaan ilmaisi hänelle salaisuutensa. Pastori

raapi korvallistansa, suinaili laitosta ihmeissään ja kummissaan --

suinaili ja Syyrakin puuhista oudostuneena peräsi:

"Ja luuletteko, että se rupeaa pyörimään?"

Mutta Syyrakki sai nyt rohkeuden ja todisti:

"Ka mikäs siinä auttaa! Jos Herra kerran lainaa voiman nivusiin."

Hän tuherti, aherti, kohenteli ihmeen laitoksia, näytteli ja jatkoi:

"Herrassahan se on viisaus eikä meissä... Niin että mistä mikä tulee,

niin se tulee", puheli hän ja todisti:

"Kyllä ne Herran voimalla pyörivät isommatkin myllyt."

Eikä nuori pappi rohennut järkyttää ukon lujaa uskoa Herran voimaan ja

viisauteen. Hän vain raappaili ihmeissään ja vastaukseksi tapaili:

"Jaa... Niin, no..."

Ei tiennyt mitä sanoa. Aivan huomaamattansa hän siinä pulassa joutui

silloin todistamaan: "Eihän sitä", todisti hän, "eihän sitä lasta

tehdä, se syntyy... Herran lahjana nimittäin." Ei hän Syyrakin lujan

uskon edessä keksinyt muutakaan sanottavaa. Kummankaan huomaamatta

saapua pullitteli nyt vajaan Mestari Nyke, jäi katsomaan, tarkkaamaan,

tietämättä, että vieras herra oli pappi. Syyrakki aherti ja tuherti,

pani pyöriä pyörimään ja vipuja heilumaan, selitteli, puheli: "Kun me

ihmiset vain ymmärrämme panna vivut ja pyörät oikealle paikalleen, niin

kyllä se Herra silloin rientää avuksi ja panee rattaat käymään."

"Jaa... Kyllähän se Herra on aina läsnä." Nyke tarkkasi menoa muhkeana,

kädet housuntaskussa. Pastori jatkoi suinailuaan ja ihmettelyään,

puhellen:

"Kyllä siinä on tarvittu työtä ja miettimistä." Syyrakki siitä ihastui,

rohkaistui, kehaisi jo itseänsä, puhellen:

"Tämmöistä ei tehdä yksistään päällä. Tähän tarvitaan sydäntä, ja sitä

viisautta, joka on uskossa."

Pastori huomasi nyt Nyken. Sen omituinen olemus huvitti. Hän kiintyi

poikaseen, alkoi sitä hyvitellä, puhellen:

"Osaisitko sinä, pikku mies, tehdä tuommoisen?"

"Otaitin kyllä", vastasi Nyke mahtavasti. Syyrakin uhalla hän sitä

uhmasi. "Ja palemmankin otaiti tehdä vaikka kuka", jatkoi hän

uhitteluansa.

Ja siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika

morkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä

papin takia ja kysyi Nykeltä:

"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman

tehdä?"

"Vaikka mikä vika on", yltyi Nyke. "Vaikka taalnakoje on... ja vaikka

mikä vika on", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa

saarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun

kuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän

Kainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken

saarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli

Syyrakille rauhoittavaa:

"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi."

Mutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli

hillitysti, salaharmilla Nykelle:

"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa

kahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna." Hän pisti sillä

kahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella

hänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin

hillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:

"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä... Niin että

ei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee."

Mutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän

kimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:

"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut."

Nyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan,

morkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken

lopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin

saarnoista, uhitellen:

"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit

luitkekoa."

Mutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä

saarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi.

Pulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle

panematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan

pappilaan.

"Minulla olisi vähän keskusteltavaa", puheli hän. Ja niin poistui.

Molempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty.

Pytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa

arvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä

käsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen

tähtensä tuntui laskevan.

Niinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle,

vartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän

koskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan.

Vasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten

kristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin

aikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:

"Miehen istuin, poika", puheli hän, "miehen istuin on aina korkeammalla

kuin itse mies, joka sillä istuu". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä

lapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:

"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen

istuin tule miehen tykö."

Nyke yltyi.

"Mutta tuleepat", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti.

Pytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi

kiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua

kuulevinaankaan, vaan ynseili vain:

"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista."

"Mutta eipät lakenneta." Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti

Pytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen

soimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui,

kimpaantui ja äsähti:

"Mutta osaatkos itse paremman värkin pykätä?"

"No otaan kyllä."

"Saakeli!"

Hän kiivastui, sieppasi patukan. Pikku mestari kauhistui, sai jalat

allensa, syöksyi suin-päin pakoon, huusi katkeroituneena, onnettomana

ja loukattuna. Hän katkeroitui jo nyt koko maailmalle, joka hänen

neuvonsa ja viisautensa arvioi niin ynseästi. Housut vain repsasivat

takapuolella onnettomina, kun hän katse kiukkuisena ja likaiset kasvot

ison hatun alla vihasta paisuneina pullitteli tietä pitkin kotia kohti,

pikkuisen jalan tepsutellessa tietä tasaisesti. Ei nyt tehnyt mieli

mitään, ei kerrassa mitään.

Mestari-parka! ja kun Tujusen nelivuotias poika Jamu tuli tiellä

vastaan ja pyysi häntä lähtemään harjoittamaan heidän yhteistä

lempiurheiluaan, vetämään Lehikoisen vasikkaa hännästä, niin hän siinä

vihasta pulleana ollen kieltäytyi.

"Pelkäätkö tinä?" tiedusti silloin Jamu, luullen Nyken arastelevan nyt

vasikkaa hännästä vetää, sen isäntä kun oli siitä vihainen. Nyke

ylvästyi:

"Mutta en pelkää", uhitteli hän. Hän aivan suuttui ja ynsistyi,

katsoi toista silmiin vihaisesti, ja kun niistä Pytty-Syyrakin

miehenistuinpuheista oli jäänyt joitakin rippeitä mieleen, niin hän

uhmaili:

"Ja vaikka mikä vatikka, ja vaikka mikä miehenittuin, niin en vaan

pelkää vatikkaa hännättä vetää."

Ja miten ollakaan, niin heidän välillänsä sukeutui kina. Jamu kiukustui

ja haukkui:

"Pytty-Tyylakkikin tanoi, että tinä olet tittamettali ja tälet ättää."

Nyke raivostui, karkasi niskaan.

"Elä pelkele!" huusi Jamu ja iski vastaan. He huusivat ja tappelivat

verissä kynsin. Parku ja huuto kuului Malisen pellolle. Luullen

isommankin asian olevan tekeillä juoksi kyntämässä oleva Malinen hätään

ja huomattuaan asian näin vähäiseksi syöksyi kyntöpatukka ojona kohti,

uhkaillen:

"Ettekö te kehnon elävät siitä kaikkoa... Parutte, että koko maailma

kaikuu."

Mutta pojat kipasivat nopeasti kuin nuoli vaaraa pakoon, kumpikin

omalle tahollensa. Vasta kotinsa veräjällä Nyke uskalsi pysähtyä ja

huomattuaan, ettei Malista näy ei kuulu takaa ajamassa, hän nyt sai

miehen luonnon, nousi miehen istuimelle ja uhitteli Maliselle:

"Tule, pelkele, niin taat!"

Ja kun hän nyt veräjältä kävellä pullitteli polkua myöten pihaan ja

pihan halki tupaan, niin hän ei enää elänyt tässä maailmassa, niin

täysi ja paisunut ja kaikelle ynseä hän oli. Hän kulkea pökerti kuin

koko maailmalle vihastunut mahtimies ja tietoinen iso isäntä, jonka

kannattaa pitää kädet mahtavasti housuntaskussa ja antaa kaikkien

muiden ymmärtää, että he eivät ole tässä maailmassa häneen verraten

muuta kuin pieni ja vähäinen piupau.

V

On kulunut joku päivä.

Kun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista

taloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva

lehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa,

joka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari,

oli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen

talossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena

Virsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli

aikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo

edeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä.

Syyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt

naima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken

käytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle

määrättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken

tungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului

lypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä

ihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.

Mutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi

silloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti

ei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan

vastaili:

"Eipä tässä erikoisia."

Hän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:

"Kuittinen siinä vain... Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi

Nyken housuista... Sanoi että sillä jo ne on."

Ei hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen

osunut. Pytty-Syyrakkia se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas

Mestari Nykeen, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen

alussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään

kylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti,

muljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.

"Ka, tässäpä tää itsekin... Mitäs Nykelle kuuluu?" tuherti

Virsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain.

Virsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:

"Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä

nuoralla silloin tuulettuivat."

Ja silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä,

että pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis

pistellä, puhellen:

"Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille."

Sitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän

miehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta

vaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:

"Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate."

Tosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui

ja uhitteli:

"Mikät tinä itte luulet olevati." Ja kun hän oli Jamulta kuullut

Syyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla

mitalla, uhitellen:

"Titta-mettali!"

Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti

ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:

"Poika siinä", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta

teroittaessaan kysäisi:

"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?" höpisi hän sotkeakseen

asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:

"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen... Joskaan ei sääri

vaatteen. Kun sitä todistit." Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen.

Virsu-Taavetti vain lisäsi:

"Ja arvo kuin arvo."

Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken,

sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä

vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän

vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo

sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa

nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla,

joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun

napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut,

ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että

olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli

kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä

välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella

onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille

hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten

viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.

* * * * *

Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti

nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.

"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon

herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se

tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan

vakavuutta ja todisti:

"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on

miehen puoleen." Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon

voimattomuudesta kasvattajana, todistaen:

"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä

toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja

niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä." Niin

hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan

yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:

"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa

taidollinen."

Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet

avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt

kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:

"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua

hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi

ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä

ei ole miehen taito?" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat

vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi.

Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:

"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo

leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla,

niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana:

Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?"

Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti

hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi

vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta

katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:

"Veisatkaamme!"

Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi

Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli

muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan.

Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten

äkkiä tyynesti: "Miksi Saara nauroi?" Hän oli kysyvinään sitä muutoin

vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt

vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea

perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen,

lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.

"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu", kinasi hän Raamattuun

vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti

kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille

kiivaasti:

"Minä sanon teille... Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja

kaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että

kussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että:

lasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni", innostui hän, kiihtyi ja

tenäsi:

"Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja

koko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?" antoi hän aivan

taisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina

todisti voittoisen vaimon riemulla:

"Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies

on sen hedelmä."

Eikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun

se niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt

Kainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki

harrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin "talosilla-leikkiä"

leikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui

uusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo

käydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa

poikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin

sotkeutumaan tähän uskonasiaan.