Tänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli
leiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien
kunniaksi.
Ja miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat
ne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa,
vaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän
oli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni
Sanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:
"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku."
Kuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun
hänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi
vakaana:
"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden
pimeydessä."
Mutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista
rauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti
siinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: "Siitä minä
pakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö."
"No on se", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:
"Justiisa! Ihan niinkuin yö!"
Hän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi
hän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät,
johtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä
jo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa
korteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka
kerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä
kortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta.
Pitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli
mieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja
tavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä.
Päinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta
todisti vain nöyrästi:
"Tottapa se on Herran tahto... Kun Hän on kerran antanut ihmiselle
pään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin."
"Justiisa! Ihan justiisa", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten
tuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:
"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!" Hän
tekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:
"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi."
Ja sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.
* * * * *
Oli.
Mutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla
tallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen
äpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta
hiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin
alkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:
"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa... Kun viidennen
ikävuoden hartioillesi nostit."
Siinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo
synkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli
puhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka
olisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti:
"No, mikäpäs siinä sitten... Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä
pöytään!"
Nyke synkistyi.
"Mutta enpät paukaa!" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti
viikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa
puhellen:
"No mitäs sinä siitä viivyttelet?" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:
"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan... Ennenkuin parta
kasvaa ja suu tarvitaan parempaan... esimerkiksi pusun ottoon", puheli
hän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan
jatkoi:
"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle
konstin, että hän oppisi sanomaan... Eikä taito tuppeensa tukehtuisi."
"No opetan kyllä ättän... Vaikka mille EIotelle opetan ättän", myrtyi
pikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan "ässä"-taidon
vaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä,
vihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:
"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan." Se oli onnettoman
umpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää
talon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä
omituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:
"Mitä?... Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?"
Mutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana:
"Mutta otaanpat tanoa... Vaikka tata ättää otaan tanoa."
Mutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan,
puhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:
"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke."
Ja huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo
kyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä,
pyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja
hyvitteli, puhellen:
"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei
sano... Jo-han!... Jo-haan se Nyke-poika sanoisi", hyvitteli hän ja
kehaisi: "Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!"
Miten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan
valtoihin.
"Lähteehän Nyke papiksi?" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten
paras äiti.
"Lähtee!" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi
äidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti
aivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:
"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle
papiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään...
Paukaahan Nyke?"
"Paukaa", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä
Justiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo.
Justiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui
Lötjöselle ja puheli sille vakaana:
"Ja mitä siitä lapsesta aina kiusaakin."
Hän laski poikasen maahan, korjaili sen paidan nenäliinaa housuihin.
Mieli aivan yleni. Hän jatkoi siinä korjaillessaan, mieli tavallistakin
vakaampana:
"Herran Sanassa se meille selkenee viisaus. Niin ässät kuin ärrätkin."
Mutta Nyken syntymäpäivä-ilot olivat synkistyneet, elämä myrkytetty.
Unohtui jo vehnästaikinakin. Kuin väsyneenä hän lähti Sissu-repsunsa
kanssa pullittelemaan pois työmaalta. Hän oli joutunut liika nuorena
profeetaksi ja tunsi nyt ja aina sen viran painon ja miten vaikea on
olla profeettana isäinsä maalla.
Mutta taas jäivät hänen mieleensä Justiitan sanat: "Sylkäisee isänsä
konnulle ja lähtee papiksi maailmalle", ja siitä, nimenomaan siitä
sylkäisystä, hän sai uutta virikettä asiallensa. Ja kun Justiitta,
kuten äsken äitikin, oli sanonut Herran Sanassa selkenevän ihmiselle
sekä ässät että ärrät ja kun hän oli aikoinaan kuullut isävainajansa
pyhäkoulussa tavauttavan Isämeidästä: "ii, sano ii, ässä ää sää" ja se
oli jäänyt mieleen, niin hän altistui Justiitan opetukselle niin, että
päätti etsiä Sanasta tuota viisautta, keinotella sitä tietä itsellensä
tuon kalliin aarteen, ja miten ollakaan, niin hänessä pääsi sillä
hetkellä lyhyeksi ajaksi valloille totisen kristityn viisas nöyryys.
Hän oli äidin kanssa kirkossa käydessänsä nähnyt papin kirja kainalossa
kohoavan juhlallisesti ja tasaisesti saarnastuoliin. Se muisto kuvastui
mielessä. Hän unohti vehnästaikinan tyyten, etsi aitan hyllyltä isänsä
vanhan Raamatun, tallusteli se kainalossa kenenkään huomaamatta Sissun
kanssa riihen taa, istahti siellä seinäviereen, avasi kirjan ja alkoi
aivan ensi sanasta: "Biblia eli Pyhä Raamattu" tavata: "Ii, tano ii,
ättä ää, tää."
Mutta siinä loppui taito. Hän pysähtyi, vaikeni. Sissu-repsu huomasi
hänen pulansa, tahtoi ottaa siihen osaa, nousi takakäpälilleen istumaan
ja korvat ja etukäpälät riipalla katsoi rukoilevasti pikku herransa
silmiin ja uikutti ymmärtämystä anoen. Nyke nosti hänet syliinsä,
istahti Raamatun päälle, istui hetken, toisen, hyväili Sissuansa. Alkoi
jo uuvuttaa, sillä hän oli aikaisin noussut. Pihamaalta kuului kukon
etäinen kiekaisu, mutta hän tuskin enää tajusi sitä, sillä uni teki
tuloansa, lapsen herttainen kesäpäivän uni. Täyteläinen, hiljainen
ruispelto häipyi hiljaa pois tajusta. Hän kallistui Sissu sylissä
Raamatun viereen ja nukahti sikeästi, iso hattu päässä, suupielessä
makea unenmehu ja Sissu jalkopohjassa käppyrässänsä turvallisena
nukkumassa. Tuli ilta. Verkalleen palaavan karjan kellot soivat
rauhallisina. Illan hyttyset survoivat, parvi siellä, toinen täällä
kuulaassa iltavalossa kimaltelemassa, mutta yhä nukkui pikku pappi. Hän
ei herännyt silloinkaan, kun Justiitta hänen sattumalta löysi, kantoi
tupaan ja pani vuoteeseen, jossa väsähtänyt mestari nyt jatkoi
sikeääkin sikeämpää viattoman lapsen kesäiltaista unta, suupielessä
makea unenmehu ja uskollinen Sissu jalkopohjissa käppyrässä.
* * * * *
Se siitä.
Mutta kuten lukija tietää, oli Nyken äidin, Kainostiinan, ja
Saarna-Kopsan eli Pytty-Syyrakin välillä riitaa uskonasioista. Kaksi
kukkoahan ei ole koskaan sopinut yhteen linnaan, mutta nyt ei siihen
mahtunut edes kukko ja kana. Molemmat halusivat vallita seurakuntaa
yksin, ja niinpä nousi riita. He alkoivat syytellä toisiaan
vääräoppisuudesta, lahkolaisuudesta. Riitaa kiihdytti vielä se seikka,
että seurakuntaan oli tullut uusi pappi, rovastin nuori apulainen,
ensimmäinen uusi pappi pariin vuosikymmeneen. Molemmat kyläsaarnaajat
kokivat kilpaa kelvata nuorelle pastorille. Kumpikin hänelle koki
osoittaa olevansa seurakunnan tärkein uskontekijä, ja se kaikki lietsoi
henkeä.
Ja nyt sattui niin omituisesti, että tämä oppiriita heidän välillään
nousi siitä, kumpi on suurempi taivaanvaltakunnassa, lapsiko vai
aikuinen. Kainostiina saarnasi kirjaimen mukaan, että ainoasti lapset
tulevat autuaiksi, sillä hän vetosi Sanan todistukseen -- jotta:
"Senkaltaisten on taivaanvaltakunta." Hän selitti sitä saarnoissaan ja
ollakseen suorastaan ilkeä miesväelle yleensä ja miesprofeetoille ja
varsinkin Pytty-Syyrakille erittäin hän aivan voitonriemulla
seurakunnallensa todisti:
"Sillä parran kanssa ei mies kelpaa Herralle, vaan ainoastaan
vaimoväelle", ja lisäsi varmuudella:
"Sillä Herra on viisas ja sanoo että: parrallako sinä mies minut
petät... tai sillä että parran kavalasti pois ajat."
Mutta Nykelle ärtynyt Pytty-Syyrakki luuli hänen sillä ilkeydellä ja
lasten autuuden ylistämisellä kaiken muun lisäksi itse asiassa
kavalasti puolustavan samaisen poikansa viisautta kaikkea sen
loukkaamia mestareja, etenkin häntä vastaan. Niin kehittyi uskonriita
edelleen. He kävivät jo papille kantelemassa, syyttämässä toisiaan
vääräoppisuudesta. Uskokuntakin alkoi jakaantua kahteen leiriin,
vaikka yhdessä olisi ollut tilaa kaikille, ja lopulta saarnaili
Pytty-Syyrakkikin jo salaisia ilkeyksiä. Kerrankin hän alkoi aineesta:
"Nainen vaietkoon seurakunnassa", saarnata tuherti hartaasti ja
vastatakseen Kainostiinan taanoiseen pisteliääseen ja ilkeään saarnaan
ilkeydellä hän tekaisi itse seuraavat Raamatun sanat, saarnaten:
"Sillä koska vaimo rupiaa ilkiäksi, niin hän lioittaa sanansa sapessa
ja jättää puheistansa älyn pois." Hän saarnasi siitä hartaudella
semmoisella, jommoisella ainoastaan helteinen virsuntekijä tuhertaa
työtänsä, nenänpäähän hikipisara kihonneena, syventyi ja todisti:
"Sillä vaimo on huono lipsu Herran kädessä." Hän vetosi elämään,
siihen, kuinka isästänsä orvoksi jääneet lapset äitinsä kasvattamina
kasvavat kurittomiksi, ja todisti:
"Se vain läpsättää, se lipsu, mutta päistäreisiksi ne silti pellavat
jäävät."
Mutta Kainostiinan uskonsisaret saattoivat sen sanoman Kainostiinan
tiedoksi. Äiti Ioukkautui poikansakin puolesta, varustautui vuorostaan
Sanalla, ja niin sai uskonriita yhä vain uutta virikettä.