II

Meidän täytyy tämä luku aloittaa lyhyellä mutta tärkeällä selityksellä.

Sillä Mestari Nykellä oli, kuten yleensä meillä viisailla miehillä,

paljon kadehtijoita. Voi sanoa, että hän oli viisaudellaan ärsyttänyt

koko maailman vihollisekseen. Ollen viisaan Väinämöisen jälkeläinen hän

oli oikeastaan jo syntyessään täysiviisas ja taitava mestari. Jo

parivuotiaaksi vartuttuaan hän lausui arvelujaan kaikesta, neuvoi ja

antoi ohjeita kaikille. Monet vanhemmat mestarit siitä tietysti ajan

pitkään loukkaantuivat, sanoivat Nyken pistävän nenänsä kaikkeen, kuten

jo ukko Kuittinenkin sillä "sorkkimisella" myönsi. Erityisemmin oli

häneen vihastunut ja loukkautunut kylän ikämestari ja saarnamies

Syyrakki Kopsa, jota kansan kesken nimitettiin ammattiensa mukaan

milloin Saarna-Kopsaksi, milloin Pytty-Syyrakiksi.

Hän oli ahkera kyläsaarnaaja ja taitava mestari mitä kylätaitoon tulee:

naperteli väliaikoinaan jos mitä, eukoille maitopyttyjä ja muuta,

nikkaroi suurempiakin, oli pyörämestari, oli vuosikausia sommitellut

ikiliikkujaa ja oli mestariarvostaan arka, kuten yleensä me suuret

mestarit.

Ja niinpä hän oli joutunut pienen Mestari Nyken kanssa ainaiseen

ilmiriitaan. Nyke kun alati ja nimenomaan muiden kuullen lausuili

hänenkin töistään arvelujansa, esiintyi mestarina, niin se oli alkanut

häntä lopulta harmittaa, sitten jo kiukuttaa, ja nyt hän loppujen

lopuksi niistä jo usein kimpaantui hillittömänä kuin pinteestään äkkiä

laukeava pytyn vanne. Ei sitä jaksanut sietää, että mokoma tenava pisti

yhä vain nenänsä kaikkeen, ja ukon äkää lisäsi se, kun hän luuli Nyken

tolkuttavan muilta, aikuisilta kuulemiansa. Hän rähähti aina pojalle

kuten ärsytetty, ja Nyke puolestaan siitä vihasta yltyi ja ärtyi ja

tolkutti uhallakin neuvojansa, ja niin he olivat alati sotajalalla.

Tämä juonen kehittelyksi. Sillä Nyken tietoisuus mestaruudestaan oli

kehkeytynyt äidin ja muiden ainaisista hemmoitteluista. Siliä asiahan

oli, kuten yleensä tiedetään, niin, että Nyken isä oli kuollut siinä

Nyken syntymäaikoina. Hän oli ollut pyhäkoulumestari, tavallaan siis

papillista säätyä. Äiti oli sen johdosta joutunut juomaan monet kahvit

pappilassa. Ne hetket olivat olleet hänen elämänsä juhlahetkiä, eikä

hän siis ollut koskaan poikennut pappilaan ilman nyyttiä, jossa oli

kaikkinaisia maan antimia.

Ja niin oli hänen ja pappilan välille kehkeytynyt henkinen side.

Äidistä oli tullut ensin tekokristitty -- pappilan väen mieliksi kun

piti yrittää -- ja lopulta aivan oikea sanantekijä. Miehensä kuoltua

hän alkoi jo pitää seurojakin, perusteli omaa uskokuntaa, ja hänen

korkeimpana toivonaan oli se, että näkisi kerran poikansa Nyken

saarnaavan saarnastuolissa oikeana pappina. Niin joutui Nyke äitinsä

silmäteräksi. Häntä kasvatettiin kuten Herran lahjaa: hemmoiteltiin,

mairiteltiin, ylistettiin viisaaksi, ennustettiin paisuvan pappi. Nyke

otti vaarin, kätki sanan ja niin sai hän aikanaan täyden tiedon siitä,

että hän on mestari ja viisas mies, ja hänestä tuli jo noin

kolmevuotiaana talon kaikkivaltias, oikea mahtimies. Hän, kuten jo

sanottu, osasi kaikki, tiesi neuvoa ja opettaa jokaista. Mestari

Nykeksi häntä, kuten jo mainittu, yleensä sanottiinkin, yhdet

mielitellen, toiset äkeissään tai pilkalla, toiset hemmoitellakseen

poikaa ja ollakseen äidille mieliksi, ja kun akat, varsinkin äidin

uskonsisaret, etenkin Pitkä-Liisa ja talon vanha palvelijatar, Nykeen

kokonaan kiintynyt Justiitta, aina ja aina äidin mieliksi ja poikaa

mairitellakseen kuiskuttivat poikaselle sitä samaa: että Nyke on viisas

poika ja että hänestä tulee pappi, niin juurtui se itsetietoisuus pikku

mieheen päivä päivältä yhä vain syvemmälle.

"Se poika se lähtee kerran... Lä-ähtee se Nyke-poika... Läh-tee!"

kuiskutteli Pitkä-Liisa, tarkoittaen että Nyke lähtee kerran maailmalle

saarnaamaan evankeliumia ja viisautta kuten apostoli. Hän haikaili

maireaa:

"Lähtee, lähtee, lähtee!... Lähtee se, lähtee!"

"No jopahan ei! Lähtee se ja viisaat sanat maailmalle paukaa...

Läh-tee!" yhtyi mairitteluun Justiitta, ja molemmat eukot olivat aina

silloin kuin kaksi munalle kaakattavaa kanaa. Ei siis ihme, että Nyke

oli jo hiljaisuudessa hautonut asiaa, valmistautunut lähtemään

saarnamatkalle, paukaamaan ne viisauden suuret sanat ja opetukset

maalimalle.

Yksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja

siitä hänelle koitui harmia.

Harmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa

arkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista

Lötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä

laiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta

viisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja

omintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius

uskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a)

varsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon

kuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden,

sekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi

b- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä

herrasviisaudesta että:

"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää

katua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt." Ei hän kyllä sitä puhunut

viisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin

filosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten

välisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista,

varsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli

kylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien

välisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli

laiskan viisasta osaa.

Ei niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli

varsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin.

Viisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu

suussa laiskotellessaan todisti että:

"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan...

siinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat." Mutta

juuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he

vainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja

ja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta

kieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat

ilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen

arimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.

Oli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä

aina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.

Nyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä

onnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan

eronnut.

He elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.

* * * * *

Niinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi

tupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta

vahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää

samainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut

ketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä "ässällä", katsoi

ensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti:

"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?" Kiusoittaakseen hän tietysti

kysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä

housuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta

Lötjönen kehoitti:

"Sano: housut!"

Ja silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli

vihaisesti:

"Tanon kyllä... Vaikka tata houtut tanon!"

Hän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä

laiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta

Lötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:

"Ka... Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan."

Ja asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti,

mutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:

"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?"

Ja se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne

Virsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista,

kyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet

sydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera

itku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari

pois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se

lähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin

isäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen

mykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo

tuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei

ole kenkään profeetta omalla maallansa.

Ei siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu

lähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren

viisauden sanan maailmalle.