I
Nykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyi
sitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseen
tienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojen
välistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaan
eivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leima
hartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolven
korjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoina
purkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuin
kaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, -- kaikki
se, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noiden
sauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuva
josta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen että
talon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartista
uuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaa
lauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan tai
sitten talon ainoaa riepumattoa.
Mutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsa
rappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, jo
sen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke,
kuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusilla
tietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksi
isävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainen
toverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelle
yhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.
Niinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollut
lauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikä
riepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu,
maton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, ja
Nyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kun
tienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä,
selässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaan
kauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä,
naitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omalla
suloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältä
katsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsa
rappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.
Mutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoi
rauhallisena lähenemistänsä.
Sillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen.
Kuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivat
hänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuo
miehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainen
vahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä,
sanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton vahinko, joka
tekee lapset, etenkin poikalapset, kaikkine toiminensa herttaisiksi ja
luo noihin miehen ensimmäisiin edesottamisiin housuissansa ja siten
koko miehen ja mestarin olemukseen hymyilevän runouden hiljaista,
kotoista hohdetta. Lyhyesti sanoen se oli ollut vain semmoinen vahinko,
pikku "haaveri", jommoisella jokainen mies tervehtii tuota miehuutensa
kunniakasta, kaksilahkeista lippua, ensimmäisiä housujansa. Mutta äiti
oli siitä silloin kiukustunut, jopa uhannut antaa pikku mestarille
vitsaa, pukenut sitten toiset housut mestarin jalkaan, pessyt nuo
pilatut. Ja siksi ne nyt riippuivat nuoralla ja siitä vastoinkäymisestä
Nyken erikoisempi äkä.
Niin. Ja siksipä hän piti tavallista vihaisemmin silmällä virsumestari
Havukan verkkaista tuloa. Ukko saapui pihalle, piikkopaidan rinta
leveähköltä auki, ryntäät hikisenä. Ensin hän siinä pihalla aikoi
jotain tarkastaa, mutta kun ei osunut silmiin mitään tarkastettavan
arvoista, niin kiintyi ajatus jotenkuten, irtonaisesti vain, niihin
kuivamassa oleviin Nyken pikku housuihin. Ei hän niitä erin
tarkkaillut, mutta kun ne olivat niin pienet, niin hän tuli itsekseen
arvelleeksi:
"Kenenkähän housut ne ovat nuo?"
Hän aikoi hellittää virsutaakkansa, mutta sitten kohauttikin sitä vain
ylemmä ja kysäistä hoihkasi siellä rappusilla vihoittelevalta Nykeltä:
"Kenenkä housut ne nämä ovat? Tommoiset töpöt?"
Ei hän alkuaan ollut aikonut sitä erin tärkeänä asiana kysyä; olipahan
vain siinä kesäpäivän rauhassa tullut hoihkaisseeksi, mutta kun Nyken
vastausta ei kuulunut, niin hän siitä aivan huomaamattansa kiintyi
asiaan syvemmältä ja, miten lie ollut, ikäänkuin tuli ärtyneeksi ja
toisti milteipä äkeällä hoihkaisulla:
"Häh, poika?... Niin että kenenkä housut nämä ovat?"
Mutta Nyke vihastui ja pullistui siitä utelusta, ei vastannut,
katsahtaa muljautti vain reuhkaisen hattulierin alta äkäisesti ja ääntä
päästämättä poistui mahtavana rappusilta takaisin tupaan. Ukko seisoi
hetkisen, pojan poistumista tuskin huomaten. Ajatus irtautui housuista
tyyten. Hän kohautti uudelleen virsukimppuaan ylemmä olalle, sylkäistä
töpäytti ja halveksiakseen koko asiaa siinä poistuessaan virkkoi
itsekseen:
"Olivatpa nuo vaikka kenen! Mokomatkin... Penikan housut!"
Niin hän lähti. Oikeastaan hän oli tullessaan aikonut poiketa tupaan
virsujansa tarjoomaan, mutta tämä housuasia oli siinä kesäpäivän
rauhallisessa helteessä sotkenut ajatukset niin, että hän unohti koko
sen asian, ja niin jäi taloon poikkeaminen siksensä. Matkalla
unehtuivat nuo housutkin. Oli helle, tyyni. Vasta Kuittisen mökkiin
tultuaan hän muisti ne, kuten pian saamme tietää, uudelleen. Kuittinen,
mökin isäntä, tehdä tuherti siinä lepoaikanansa lehmänkytkyttä. Mökissä
oli yhtä hiljaista ja kesäistä kuin kaikkialla. Ei jaksanut ajatuskaan
olla eleillä. Tuskin tajusi mitä kuuli.
"Kytkyttäkö sinä siinä tuherrat?" osui vaimo häneltä peräämään, ei
kysyäkseen, vaan siksi että näki ja tajusi miehensä kytkyttä
tuhertavan. Kuittinen kyllä tajusi kuulleensa eukkonsa kysymyksen, ja
hänestä tuntui, kuin siihen olisi vastattava, mutta ei hän vain tullut
siinä tuhertaessaan vastanneeksi aikanaan, ennenkuin vaimo jo ehti
ääneti poistua tuvasta.
Ja kohta vaimon poistuttua saapui Virsu-Taavetti tuohisine
taakkoinensa. Ja kun hän tultuansa nyt laski virsukimppunsa lattialle,
niin miten ollakaan eläytyi muisto niistä Nyken omituisista housuista
helteiseen päähän, niin että jo kielellä pyörinyt hyväpäivä-tervehdys
tai muu sentapainen muutahti siksi housuasiaksi, ja hän tuli kytkyttään
hartaasti ja ääneti tuhertavalle Kuittiselle ilmoittaneeksi:
"Nykäsen emäntä näkyi pesseen poikansa housut... Niin että kai se poika
on sitten jo niin etäälle ... kuin housuihin asti ylennyt."
Ja taas tajusi Kuittinen kuulleensa puheen ja ymmärtäneensä puhutun
asian, ja hänestä tuntui, kuin varustautuisi hän siihen vastaamaankin.
Mutta se tuherrus ja aherrus ja kesäinen olo sotki ja hidastutti
hetkiseksi, varsinkin kun oli kytkytvitsan pää pujotettava kiinteeseen.
Vasta sen tehtyään hän joutui valmiiksi, mutta miten ollakaan, tuli
housuasian sijasta ilmoittaneeksi sen vaimollensa varatun vastauksen ja
asian, puhellen:
"Eukko tässä äsken ... kysyi että kytkyttäkö minä teen."
Mutta kun vitsan pää oli pujoteltu ja kytkyt jo miltei valmis, niin hän
sittenkin terhistyi, ikäänkuin virkistyi sille housupuheelle, tajusi
Virsu-Taavetin puhuneen Mestari Nykestä ja siinä työtään lopetellessaan
nyt siihen vieraan housupuheeseen vastatakseen ilmoitteli:
"Onhan se aika mestari... Nyke-vekara."
Mutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo
juur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt
tupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin
sitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä
työstä Virsu-Taavetille:
"Ukko tässä keskellä kesäpäivää... Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä",
valehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut
vaiti.
"Ka... Mitäpäs tässä", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi
penkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli
sammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja
ilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:
"Tää Virsu-Taavetti tässä... Siitä Mestari Nykestä juttusi."
Hän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista
eikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän
ja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.
Ja siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä.
Nyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis
tarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi
Nykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen
kuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista
vieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen
kuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen
kaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo
loputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan
ilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:
"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia... Vaikka on vasta
pökerö, niin osaa."
Ei hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä
kielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten
mieliksi, myönsi.
Mutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt
hänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.