Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.
Myötäjäiset on hyvin tärkeä asia. Kun sulhanen ne kustantaa, niin
voimme ryhtyä toimeen tarpeellisen arvokkaina.
Minun kaikkeinpyhimpänäni on nyt siisti muotikauppa kataloogineen,
näytteineen, wieniläisine ja parisilaisine mallipiirustuksineen. Siellä
me nyt istumme hyvin vakavasti, Hempukka ja minä, ja valikoimme:
ruusunvärisiä silkkipaitoja valenciennespitseineen, vaaleansinisiä,
suloisia, valkeita alushousuja vaalean heliotroopinvärisine ja
vaaleanvihreine kielekeompeluksineen.
Monesti me olemme kahden vaiheilla, mutta hän mukautuu aina minun
suurempaan asiantuntemukseeni.
Se ihastuttaa häntä: »Sinä tiedät kaikki. »Hänelle» minä kelpaisin yhtä
hyvin, vaikka vetäisin ylleni säkin. — Jumalani! Mitä minä sitten teen,
kun sinä et enää kuulu minulle!»
Sitten itkee hän hiukkasen. Mutta sitten me keksimme jälleen jotakin
perin somaa ja hyvin kallista, jollaista ei ole edes Dadallakaan. Ja me
olemme lohdutetut. Sulhanenhan maksaa.
Vähintäinkin täytyy hänen kelpo lailla hellittää kukkaroaan — jo
kiittämättömyytensä vuoksi. Mies, joka ei näe, miten hänen vaimonsa
on puettu, on oikea tolvana. Nainen laittaa itsensä sieväksi häntä
varten, näkee vaivaa. Ja millaista vaivaa! Hän kähertää hiussuortuvan,
joka ihanaisesti laskeutuu oikeaan paikkaan otsalle, pitää huolta
siitä, että puku on sopiva hänelle. Miten paljon miettimistä,
kärsivällisyyttä, usein tuskaa, kysyy tämä! — Ei ihme, jos hän antaa
hyljätyn niille ihmisille, jotka osaavat sitä paremmin arvioida.
Minä osaan arvioida.
Sitten me olemme aivan onnellisia. Hän käänteleikse edessäni kuin
tanssinukke. Kun hän on mielestäni sievä, niin hän on onnellinen.
»Hempukka! Sitä sinun ei pidä panna päällesi. Se ei sovi sinulle.»
Sitten hän on kuin nuhdeltu lapsi. Mutta hän tottelee aina. Kaikki
naiset tottelevat minua, koska he tuntevat persoonattoman, mieltymyksen
lajiin, halun tuottaa heille huvia. Minä luulen, että jos joutuisin
sultaaniäidin eteen: »Olkaa niin hyvä ja pankaa turbaani hieman enemmän
oikealle»... niin hän tottelisi ja olisi siitä minulle kiitollinen. Ja
siihen hänellä olisi syytä.
Se on meidän hyveemme, meidän maailmanmiesten. Ja eikös se sitten ole
oikeastaan kaikkein korkein hyve? Spinoza sanoo: Joka ei pidä ihmisten
vioista, ei pidä ihmisistäkään! Kaikkein inhimillisintä ihmisissä on
minusta nainen. Minä pidän heistä. Minä pidän heidän vioistaan. He
tuntevat sen. He pitävät puolestaan minusta. He luottavat minuun.
Se on aivan tiedotonta: »Sinä olet niin hyvä», sanoo Hempukka usein.
Sitten hän tarttuu käteeni ja suutelee sitä, melkein intohimoisesti:
»Sinä olet hyvä.»
Tuossa »sinässä» ilmenee jälleen vihan kaunaa, pientä, luihua,
vastakarvaista kissansylkyä.
»Hän on paljon parempi minua.»
Onko hän sitä todella? Sitä minä tuskin uskon. Hän olisi pitänyt
hänelle moraalisaarnan ja häväistynä ja nolattuna lähettänyt hänet
kotiin kuten pilkkamaineinen Josef-vainaja. Ranskalaisilla on tästä
hyvä sananparsi: Il y a des choses qui ne se refusent pas. — Tai
olisi hän hänet ottanut ja tyydyttänyt halunsa ja sitten moraalisessa
kohmelossa kiusannut hänet jälestäpäin katuvaksi Magdalenaksi...
Sellaista on näiden hyvesankarien hyve.
Kun minä näen hänet edessäni, niin valkeana, hienona ja somana,
aivan täydessä hempukkamaisuudessaan vieressäni, iloisesti
laverrellen lintusen tavoin kaikesta siitä, mitä hänessä on, kaikista
häijyyksistään ja omaperäisistä kujeistaan... — minä olen käsitellyt
häntä taiteilijana, en karkeasti, en miehisen itsekkäästi, en
pappimaisen tuhoavaisesti.
Hän tietää sen myöskin sangen hyvin, tuo pikku hanhi, mikä hän on. Hän
rakastaa minua.
Hän tulee usein nyt sentimentaaliseksi: »Minä en voi elää ilman sinua!
Minä haluaisin mieluummin kuolla!»
Toisinaan sanoo hän aivan villinä: »Minä tahdon karata kotoa. Minusta
on kaikki yhdentekevää. Minä asettaudun tänne enkä enää poistu
minnekään. Saat tehdä minulle mitä tahdot.»
Sen hän sanoo perin viisaasti istuen hyvin lähellä minua, näykkien
makaroonia — ja sitten väijyy hän sanojensa vaikutusta. Hän kaipaa
suurempaa vaikutusta, tunteenpurkausta, kohtausta, petoa: miestä.
Sitten tarkastelee hän impeyttään kuin kuvastimessa: »Se ei ole
kuitenkaan mitään. Oikeastaan minä en olekaan tehnyt mitään. Eihän
kukaan voi sanoa mitään »meistä»...
Hän pitää naimisiinmenoaan suurena uhrina, uhrina minulle. Pikku
egoisti! Onkohan koskaan noihin pieniin aivoihin syntynyt kertaakaan
mitään ajatusta, joka ei olisi koskenut hänen omaa, kallista, pientä
minäänsä?
Hän suree minun asuntoani: Whipcheniä, Martinia, laseja... Sitten hän
tulee oman itsensä vuoksi niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttää. Mutta
siitä tulee nenä punaiseksi, ja hän osaa menetellä esteettisesti.
Kiihkeimmät naiset saadaan pysymään aisoissa seuraavalla tavalla:
»Lapseni, se ei sovi sinulle, sinun äänesi kaikuu rumalta, sinä
turmelet kampauksesi.» He tahtovat miellyttää ja heidän pitää
miellyttää.
Saako naisemasipatsiooni tässä koskaan mitään muutosta aikaan?
Itämaiden nainen, joka voitelee ruumiinsa ja koristaa sitä jalokivillä,
on lapsellisin ja suurin. Ikivanha ja kaikkein uudenaikaisin.
He alkavat esiintymällä henkevästi. Sitten he hymyilevät... Ja kun
sitten henkevyys palaa, niin miehenä olet jo tehnyt tehtävän. Minä olen
liian usein saanut tämän kokea.
Enkä minä tahtoisi tätä asiain tilaa muuttaakaan. Vain enemmän
rehellisyyttä minä kaipaisin! Juuri tässä suhteessa valhetellaan
sanomattoman paljon. Kaikki on vain: Qui s'excuse, s'accuse,
aistillisuutta, mikä verhoutuu kaikkiin kaapuihin, vieläpä
kieltäymyksenkin. Kaikki naiset ovat kerran elämässään tahtoneet
mennä luostariin. Miksei anneta perään kaikkein voimakkaammalle
elämänvietille, kuten nälälle, janolle, kunnianhimolle, väsymykselle.
Vanha, kaunis lause, että nainen on luotu miehen iloksi ja ratoksi,
ottaa lasit nenälleen ja leikkaa tukkansa, ja tulee miehen pilkaksi ja
muuttuu itse kaksineuvoiseksi, käsittämättömäksi, arvoitukselliseksi
olennoksi.
Sitä, että naiset tulevat dogmaattisiksi, loogillisiksi,
periaatteellisiksi, valitan minä eniten kaikista aikamme epäkohdista.
Heidät halutaan järjestää rykmentteihin ja vannottaa. Kansat, joilla
on vähimmin aurinkoa ja aistillisuutta, ovat ensimäisiä tässä
sopimattomuudessa: Te sidotte itse oman elonsuonenne! Rappeutuneet
miehet ovat tässä työssä mukana.
Ja kuitenkin:
»Ei mikään voita lahjaa taivahaista:
pidellä sylissänsä sievää naista.»
Eikä tämä pidä paikkaansa ainoastaan meihin, vaan myöskin heihin
nähden. Missä on nainen, jonka sydän ja aivot ovat kylliksi suuret, tuo
rakastettu ja rakastava nainen, tuo kypsä suloinen hedelmä katkerien ja
kitukasvuisten hedelmien joukossa?...
Jokainen mies pitää häntä olentona, joka yksistään ja yksinomaisesti on
määrätty hänelle, Aatamin kylkiluuna, epätäydellisyytenä. Ainoastaan
me, jotka häntä todellisesti rakastamme, näemme hänessä olennon
itsessään, ihmisolennon, joka omituisuudessaan on mielenkiintomme ja
osanottomme arvoinen.
Joutukoot satimeen! »Tyhjä taulu» on suurinta miesten hävyttömyyttä,
ulkokultaisuutta, rehentelyä, mistä me tietoisesti ja mielellämme
pidämme kiinni. Olennon, jolla on silmät, korvat, aistit, sata kertaa
hienommat ja valppaammat silmät, korvat, aistit kuin meillä, eikö
sellaisen olennon pidä nähdä, kuulla, tuntea kuten mekin?
Miesten itsekkyys tekee heidät sokeiksi. Minä en sääli itsekkäitä.
Entä petetty aviomies! Hän on syystä naurettava ja halveksittava. Jos
hän olisi todella elänyt vaimonsa kanssa, jos hän olisi koettanut
oppia tuntemaan häntä, hänen ajattelemis- ja tuntemistapaansa aina
hänen valheellisuuteensa asti — eikö meissä itsessämme sitten ole
valheellisuutta? — niin olisiko hänen sillä lailla käynyt? Eikö hän
olisi voinut varoittaa, tarttua asiaan ajoissa, ja tarvittaessa jo
aikaisemmin päästää hänet vapaaksi?
Niin, jollemme me näyttelisi kaikkia osia. On olemassa »miehen» osa,
jota me mielellämme näyttelemme, »naisen» osan vastakohtana, jonka me
olemme heille itsevaltaisesti antaneet. He kostavat siten kuin voivat.
Maailma ei huokaile eikä kaihoa parannusta, vaan totuutta. Totuus
on korkeinta ihmisrakkautta, vain suhteellisesti vertauksellisesti
epäsiveellinen, ankara, paha. Ja jos vertauksellisuus sortuu korkealta
jalustaltaan, niin silloin nousee se, mikä on alhaista. Mikä on
alhaista? Mikä on halveksittavaa? Mikä on ylevää, ihailtavaa, jos
kaikki inhimillinen on inhimillistä?
Pyhä sääli lepää raskaana synnytystään odottaen maailman yllä, hienoin,
puhtain kristinuskon ydinmehu. Ainoastaan fariseukset häiritsevät sitä.
Publikaanille se on luonnollista.
Suo anteeksi tämä poikkeaminen! Se luodaan lopulta. Saksalainen luo
sen. »Historian moraali.» — Ja se on hyvä, vanha tapa, sillä moraalia
on kaikkialla, vaikkei se olekaan vitsa- ja sokerileivosmoraalia.
Toissapäivänä me vietimme erojaisjuhlaa.
Hän oli pukenut itsensä hyvin somaksi, pannut ylleen erään
myötäjäispukunsa kimmeltävän, silkkisen puvun, vihertävän, missä oli
matala kaulus.
»Minä olen sanonut äidille, että minä vielä tänä iltana tulen käymään
Kathin luona, ja minä tahdon tosiaankin mennä sinne.»
Minä olin koristanut kaikki paikat ruusuilla. Me joimme samppanjaa ja
söimme pieniä, kutkuttavia makeisia sen lisäksi.
Me olimme hyvin hauskalla tuulella.
Hän istui minun polvellani: »Rakastatko sinä minua? Tuletko rakastamaan
minua ikuisesti, Herri? Etkö tule unhoittamaan minua koskaan?»
Jonkunlainen lämmin tunne valtaa minut. Voi armaani, sydänkäpyseni!
Sitten me muistelimme kaikkea kaunista rakkaudessamme, hänen ensimäistä
käyntiään, ensimäistä suudelmaa, kaikkea salaista ja suloista...
jokaista esinettä minun huoneessani, valokuvia, Bismarckia...
»En, koskaan en tätä unhoita»...
Me olimme vallan onnellisia.
»Tämä on kuin saari, aivan kuin olisin kotona. Ah, rakkaani!»... Sitten
nyyhkyttää hän taas hieman.