Minulle se on ylevä hetki.
Aavistaako hän ne taistelut, ne halut, jotka minua usein raastavat,
aavistaako hän sen, että minä tahtoisin siepata hänet, kuten villi
peto, raahata hänet mukaani, niellä hänet... Hän on hyvin rauhallinen,
taltuttaa viattomuutensa pyhyydellä kaikki pahat halut, niin että minä
olen säyseä ja tottelevainen. Mutta hän ei hävitä minusta sitä suurta
riemua, joka kohottaa minut kotkan tavoin korkealle, sitä halua, joka
tahtoo sulkea hänet syliini ja näyttää häntä auringolle.
Häät — ylevä hetki!
Minun kotini on koristettu. Viikkoja ovat verhoilijat ja puusepät
olleet toimessa.
Mathilden äiti on kaikki järjestänyt. Moni vanha kapine ja seikka
käy minun säälikseni. — Mutta tulenhan minäkin uudeksi ihmiseksi. On
oikein, että kaikki muuttuu uudeksi.
Häät tullaan pitämään täällä Templinissä, juhla, missä koko väkeni saa
olla läsnä. He harjoittelevat jo sitä varten, opettaja oppilaittensa
kera. Työmiesten kesken kuiskaillaan. Kaikki katsahtavat minuun
ystävällisesti. Ah, ihmiset ovat kuitenkin hyviä!
Maan päällä on olemassa täydellistä onnea. On olemassa enkeleitä.
Neljän viikon päästä on enkeli minun vaimonani.
Miten suloista täytyy ollakaan nähdä elämän, tuon luonnonkehityksen
säteilevän yksinkertaisuuden kehittyvän hänessä — luomalla uutta elämää
tulee hänen oma elämänsä täydellisemmäksi. — Mitä on tyttö, nainen
äitiin verrattuna? Eikö äitiin sisälly kaikki inhimilliset hyveet,
uhrautuvaisuus, hyvyys, kärsivällisyys...
Minun vaimoni! Minun pikku äitini!
Pikkuisen kuningattaren tavoin tullaan hänet vastaanottamaan. Eikö
tämä maailma sitten täällä, hänen maailmansa, jonka esikuvana ja
kaitselmuksena hän tulee olemaan, olekin pieni kuningaskunta,
kokonainen maailma pienoiskoossa. »Perheenisä ja perheenäiti», vanha,
kaunis, saksalainen käsite. Täällä voi se vielä toteutua. Me voimme
sitä vielä olla.
Niin kauan kuin perhe pysyy, niin kauan yhteiskunta pysyy turvallisena,
varmoilla perusteilla: puhtaat naiset ja miehet, jotka pystyvät
perustamaan kodin, jotka uskovat puhtauteen.
Niin, tässä on isku vasten sinun kasvojasi! Ja nyt ystävällinen kaunis
pyyntö. Tule.
Sinä et saa olla poissa. Tule katsomaan onnellista ja autuasta ihmistä.
Häät — ylevä hetki!
Ollos sinäkin kerran iloinen. Sano: Minä näen onnen ja uskon siihen.
Ja kun sinä naurat haaveilijaa, niin tule katsomaan Mathildea
hääpuvussaan, valkeana, valkea myrttikruunu päässä — ja Tuomaksen
tavoin: mene ja usko. Mene ja kirjoita uskon ja rakkauden kirja.
Minä olen niin täynnä sitä, jotakin pitäisi siitä siirtyä sinuun. Minä
tunnen itseni voitokkaaksi julistamaan maailman riemun suurta oppia —
ja minun madonnani nimi on Mathilde.
Vielä eräs pieni, soma piirre hänestä, myötäjäismetsästäjättärien,
noiden korkeampien ilotyttöjen aikakaudella, jolloin äidit kasvattavat
jo keskenkasvuisia tyttäriään »hyviä naimiskauppoja» varten.
Hänellä oli äskettäin erään alusvaatekaupan kataloogi: Siinä oli
kalliiden pitsien malleja, jotka miellyttivät häntä.
Äiti, järkevänä kuten aina, neuvoi hänelle hymyillen halvempia:
»Pienokaiseni, nämä ovat prinsessoja varten, ja sinä olet vain köyhä
salaneuvoksen tytär...»
Luonnollisesti otin minä huolehtiakseni kaikesta. Luonnollisesti täytyi
äitiä hieman suostutella. He tarjoavat minulle rajatonta hyvyyttä.
Pitääkö näiden rakkaiden ihmisten nähdä puutetta, tehdä kenties
laskelmia ja surra, silloin kun minä elän ylellisyydessä!
Hänen täytyy pitää minua poikanaan. Minä kuulun jo perheeseen. Missä
olisi sitten yhteenkuuluvaisuus ja luottamus, jos minä en saisi
myöskin jakaa vaikeuksia heidän kanssaan? Onko minun omaisuuteni
minun ansaitsemaani? Tarvitsenko minä sitä? Minä olisin onnellinen
olkikattoisessa majassa.
Mathilden vuoksi minä iloitsen rahoistani. Senkin hän on vasta
opettanut minut tuntemaan. Se lisää minun kykyäni tehdä hänet
onnelliseksi.
Suo anteeksi, että minä tämän ylipäänsä mainitsen. Me olemme myöskin
usein kiistelleet rahanarvosta ja palvonnasta meidän aikanamme. Moni
julkisen elämän ilmiö osottaa sinun olevan oikeassa. Minä itse olen
elänyt muutamia hetkiä, jotka ovat saattaneet minut epäluuloiseksi ja
surulliseksi.
On surkeaa, että tietää olevansa rikas mies.
Hän ei tiedä siitä mitään. Jos hänen pieni kätensä täytetään kullalla,
niin hän tulee jakamaan sen hymyillen, siunaten, tiedottomasti.
Siitä tietoisuudesta on hän pysyvä vapaana. Vaikka koko maailma
tavottaisi ja laskisi markkojaan, niin hän on äänetön, lepäävä jalokivi
luomakunnan sydämessä. Sen, jonka tehtävänä on kehoittaa meitä
muistamaan taivaallista ja katoamatonta olevaisessa, ei tarvitse tuntea
sadanmarkansetelin arvoa.
Kukalla on sellaisenaan aivonsa se vaalii runoutta, puhdasta tunnetta.
Me olemme nyt yksi, mies ja vaimo. Meidän ympärillämme on paratiisi.
Tule, sinä onneton, eksynyt Aatamin lapsi, lepäämään meidän palmujemme
varjossa!