Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Grödahlille.
Minun hääni! Kesäkuun 24 p:nä ovat minun hääni. Päiväntasauksena!
Ruusujuhlana! — Häät — ylevä hetki! — Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee?
Kuka voi sen tietää! Kuka voi sen sanoin ilmaista!
Minä en käsitä, miten minä aikaisemmin olen elänyt, egoistina,
itsekkäänä ihmisenä.
Ja ne ylevät unelmat, ihanteet, ajatukset! Minä näytän itsestäni
ihmiseltä, jolle yöllä on selvinnyt elämän suloisuus. Ja nyt hän elää.
Hän luo elämää.
Ja kuka on minulle sen opettanut? Pieni, sanaton, ihmeellinen ihme,
hento, valkea kukkaverhiö, unelmoivan, viattoman sielun ympärillä.
Mathilde! Tyttöseni! Vaimoni!
Ja me puhumme ylevästä hengestä, viisaudesta, suurteoista. Tässä
on arvoituksen ydin: tiedottomassa, herttaisuudessa, olevassa
viattomuudessa.
Ajatteleeko tai filosofeeraako hän minun tavallani: Kaikki tämä
tapahtuu luonnollisesti kuin itsestään. Hän sallii minun suudella
itseään, syleillä itseään.
Hän hymyilee. Hän valmistelee kapioita.
Miten minä rakastan tätä kaunista varmuutta! Sellaisena hän tulee
pysymään puolisona, äitinä, täyttämään kutsumuksensa. Miten paljon
varmemmin toimii luonto vaimossa. — Neito — rakastettu — äiti!
Me harhailemme kaikilla poluilla, saastutamme sielun ja ruumiin,
polvistautuaksemme lopulta nöyrinä lempeän olennon edessä, joka ei
ajattele ja joka on yhtä tyhmä kuin lapset: Ota minut! Opeta minut
elämään! Tee minut onnelliseksi!
Kun minä nyt tulen hänen luokseen, niin minä tapaan hänet hautautuneena
valkeisiin liinavaatteisiin, pitseihin, kirjaviin silkkikankaisiin.
Ah tuota lempeää, salaperäistä koneistoa, joka johtaa morsiamen
puolison kotiin kuin lumista ruusupilveä pitkin, asioita, jotka
verhoutuvat ja lupaavat nautintoa, puhtautta, hellyyttä. Minä uskallan
tuskin tarttua häneen karkeilla sormillani. Hänen tarkoitusperänsä
on minulle suloinen salaisuus, saa minut uneksimaan... kuten nuo
lapsuutemme aikuiset joululahjapaketit, jotka olivat huolellisesti
käärityt ja sidotut suloisen jännityksen ja odotuksen kohottamiseksi.
Hän ottaa sen hyvin vakavalta kannalta. Hän näyttää kokonaan
antautuneen tähän puuhaan. Eikö sitten olekin vakavaa koristaa pientä
personaansa, tehdä se viehättäväksi? Enkö minä ole se, jota varten hän
sitä koristaa?
Eikö olekin ikivanha, pyhä tapa, että morsian voitelee itsensä ja
koristaa, että hän ruumiinsa suloisen lahjan tekee vielä suloisemmaksi.
Sellaiset naiset ovat äriseviä kriitikkoja, jotka eivät tunne
kutsumustaan eikä sisintä olemustaan, jotka vastustavat turhamaisuutta
ja tahtovat saattaa käytäntöön univormut ja samanlaiset puvut. Nainen
antaa vain itsensä. Hänen sielunsa on aivan yhtä hänen ruumiinsa kanssa
näinä hetkinä — on elämän ylläpitäjä... Hänenhän tulee olla onni,
riemu, kauneus.