Herbert Gröndahl kirjottua Achim von Wustrowille.
Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni
edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja
munaskuita myöten.
Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin,
on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja
ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja
pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa.
Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa
niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua
Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan
ja hoidella ruusuja... Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin
päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee
ministeripäällikkö.
Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä
hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.
Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois
käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti
kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus
tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni
hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon
alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.
Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten
voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun
mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä
voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä.
Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.
Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman
korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja
sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta
välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä
pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta
hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä.
Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle
kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»... Heillä on täällä jossakin
asunto.
Dadaa ei ole hänestä surkuteltava.
Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa,
pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa
salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen
johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään
mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein
sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.
Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä
koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.
Tuo mies tuntuu olevan typerä... »Sitten hänellä on niin suuret
kädet!... Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»...
Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti
lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee
varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.
Oi naisia!
Luonnollisuus, missä sinä oikein olet?
»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia
yksityiskohtaisia tietoja.
»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi.
Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja
juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko
aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron...
Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä!
Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää
Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti
puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun
olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki
huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa
jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä
teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»
Lukretia Borgia ja Goneril pienoiskoossa, taskupainoksena!
Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään,
pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani
kätösellään, ja kun hänen suudelmansa... hän painaa kovasti, jotta
ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle
suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»
Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän
voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».
Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä... ja
katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut
kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni
Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»
Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti
madonna.
Minä lojun nojatuolissa ja ihmettelen.
... »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin
minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin _kuulun_.»
Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein
sentimentaaliseksi:
»Sinä olet niin kevytmielinen!... Ja kuitenkin minä sinua niin
rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa...»
Häntä pitäisi oikeastaan antaa aimo lailla selkään.
Mutta aitoutta hänessä on.
»Miksi olet tullut minun luokseni, hempukkaiseni?»
Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun
kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»...
Minä kutitan häntä. Sillä hyvä.
Tiedätkö sinä, mitä hän minusta muistuttaa?
Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä
ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja
sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma,
liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.
Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine
suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—
Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai
sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina... Mutta nyt on
niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä,
pikku suonia ja hermoja.
Ja kalliita ovat kapineet; kalliita!...
Hän on niitä...