Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.
Tiedätkö sinä, että minä usein suorastaan säälin sinua, että minusta
tuntuu siltä, kuin minun pitäisi käännyttää sinut.
Mathilde käännyttäisi sinut. Sinä tulisit uskomaan ja polvistumaan
kuten minäkin.
Ja kun minä astun tuohon taloon, tuohon rauhalliseen,
hyvinjärjestettyyn: Ainoanlaatuiset vanhemmat. Koskaan ei yhtään
terävää sanaa, koskaan ei mitään erimielisyyttä. Kun hra von B. vaan
miehekkäästi pysyy periaatteessaan, silloin hänen vaimonsa myöntyy,
tuo oikea, viisas rouva, esittääkseen kenties sopivammalla hetkellä
käytännöllisemmän ehdotuksensa, johdattaakseen sen miehensä mieleen
ikäänkuin tämän omana mielipiteenä.
Minä olen nyt oppinut tuntemaan myöskin Mathilden veljen, joka
tilapäisesti on komennettu tänne telegraafipalvelukseen. Hänessä on
oikeaa ratsastajaverta, hän on verevä, reipas ja hänellä on oivalliset,
vankat, kunnialliset mielipiteet. Niissä ominaisuuksissa on juuri se
side, joka pitää vanhan Preussin koossa, panee ohjakset yksityiselle
kansalaiselle, jos hän silloin tällöin, kuten hänkin minulle avoimesti
tunnusti, jonkun verran on joutunut hillittömille teille.
Luonnollisesti minä asetin luottoni hänen käytettäväkseen mahdollisten
tapausten varalta, vain meidän kesken, veljenä ja toverina. Enkö minä
sitten ole hänen veljensä, Mathilden veljen veli?
Hänen täytyi kättä paiskaten luvata minulle, että meidän välinen
sopimuksemme ei jäisi vain pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi.
Mathilde on talon auringonpaiste. Hän tuntee isän pienet mieliteot;
miten monta sokeripalaa hän panee kuppiin; tuo hänelle tulitikut.
Hän auttaa äitiä tämän järjestelyissä vieraiden vastaanottoa varten.
Hän koristaa silloin pöydän, nostaa sille hopeat ja kristallit,
aina hänelle ominaisella, hiljaisella pidätetyllä suloudella. Miten
kaikki häntä rakastavat! Ja minä rakastan heitä kaikkia, koska he
rakastavat minun armastani, koska minä en ole koskaan tuntenut mitään
omaa perhettä, enkä sitä suloutta, mikä on seurapiirillä mihin kuuluu
osaaottavia ihmisiä, henkisiä sukulaisia, jotka kuuluvat minulle ja
joille minä jotakin merkitsen. Heistä kaikista on kerta tuleva minun
omaisiani.
Minulle osoitetaan hyvin suurta luottamusta.
Äskettäin minä olin hänen kanssaan kahdenkesken. Se tapahtui aivan
sattumalta.
Hän näytti käyvän pelokkaaksi, hänessä oli epämääräinen tunne jostakin
tavattomasta, lähestyvästä.
Minä koetin puhua jostain aivan välinpitämättömästä, vaikka mieleni
teki langeta polvilleni hänen eteensä.
Pikkuinen välitapaus, joka on minua tavattomasti liikuttanut.
Minä olen nähnyt Mathilden kamarin.
Minä saavuin hieman sopimattomaan aikaan.
Seurustelutapoja en minä tulekaan koskaan oppimaan. Rouva von B. oli
askareissaan, suuri, valkea esiliina vyöllä. »Me olemme laittaneet
uudet verhot Mathilden kamariin.»
Aavistiko hän minun tunteeni? Hän jätti minut seisomaan ovelle hänen
itsensä järjestäessä, ikkunalla valkeaa, kohoilevaa muslimia.
Pienoinen pesänen, aivan valkean valkea. Vuoteen yläpuolella Rafaelin
pienet enkelinpäät — kirjahylly, jossa oli Geibelin teokset, »Naisen
rakkaus ja elämä», Schillerin teokset, »Ekkehardt», »Virvatulia», pari
englantilaista Tauchnitz-romaania...
Miten pitää minun nyt oikein menetellä, niin etten särkisi tätä
hentoa rakennelmaa, niin että olisin kylliksi hempeä, jalosydäminen,
ritarillinen!
Myöskin toinen sisar, rouva Buderus, on nyt palannut etelästä. Mies
on vielä Spaassa kylpemässä. Hän, rouva Buderus, on hyvin kaunis.
Alakuloisuuden varjo tekee nämä kauniit, ylpeät kasvot melkein vielä
viehättävämmiksi. Avio on jäänyt lapsettomaksi. Kaikki rikkaus, suuren
maailman huvitukset, jotka hänelle niin suuressa määrässä ovat tarjona,
eivät tietysti voi mitenkään korvata tätä naissydämelle.
Vanhimmalle sisarelle on nyt tuo iloinen tapaus sattunut. Hänen
miehensä on kapteenina yleisesikunnassa. Hän on erinomaisen kunnollinen
ja eteenpäin pyrkivä upseeri.
Heidän täytyy rajoittaa menojansa. Miten minä heitä rakastan, tämän
rakkauden johdosta tapahtuvan menojen rajoituksen vuoksi, näitä kahta
kelpo ihmistä, jotka ovat uskaltaneet seurata sydämensä ääntä elettävän
hetken ja seuraelämän vaatimuksista huolimatta.
Minä pidän rouvista, joilla on paljon lapsia ja jotka ovat äitejä.
Madonna lapsi sylissä on niin ihana vertauskuva, joka osottaa
naiskutsumuksen oikeata täyttymystä, ylipäänsä elämän täyttymystä,
jonka edessä koko syntinen maailma polvistuu uskovaisena ja
vapahdettuna.