Achini von Wustrow kirjottua Herbert Gröndahlille.
Minä luulen, että Mathilde alkaa minua rakastaa.
Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on
keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin
elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin,
vilpittöminkin, tuntee tämän.
Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka
tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän
alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini,
serviettirenkaani, jonka hän tuntee.
Minä olen häntä suudellut...
Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne
ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.
Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä
miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon
puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!
Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä
olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni
ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat
hampaat... Minä suutelin häntä...
Minä tahdon tulla arvokkaaksi.
Minä olen sitä jo.
Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä.
Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä
tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina,
suostui minun toivomukseeni.
Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni.
Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini
kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä
aina hänen huuliltaan.
Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää.
Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian
toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs
leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta
arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee
juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon,
neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden
paljastuessa.
Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde
soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat
yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä
en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus
suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.
Mutta minä suutelin häntä kuumasti, intohimoisesti.
Jälestäpäin minä olin onneton.
Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät
vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.
»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden
äiti, kun hän antoi suostumuksensa.
Olenko minä hyvä? Minä tahdon olla sitä.
Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi
sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan
häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!
Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille.
Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.
Hän on miellyttävä, taitava, tahdikas mies.
Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena
lepää syvyyksien päällä.
Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista,
intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita
jumalia.