Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.
Seikkailuni alkaa minua huvittaa, enemmän psykologiselta kuin
personalliselta puoleltaan. Minä olen jo niin pitkällä. Se johtuu minun
ammatistani, leikkelijätottumuksestani.
Keskiviikkona minä sain soman, ruusunpunaisen kirjelappusen, missä oli
tyttökoululaisen käsialaa, pystysuoraa, teeskentelevää, oikullista:
Hyvä herra! Odottakaa minua huomenna samaan aikaan. Minä tulen yksinäni
Teidän J.
Minä avasin itse oven. Se lisää asian salaperäisyyttä ja osoittaa että
on huomaavainen ja täynnä odotusta. Siinä hän seisoi tummansinisessä
puvussaan, kaulassa musta astrakaannahka, hehkuvan punaisena.
Tällä kertaa minä suutelin häntä, luonnollisesti.
Sinä tiedät, että minä pidän suutelemista taiteena. Muutamat
ihmiset eivät tule sitä koskaan oppimaan, kuten esimerkiksi sinä!
Suudelmaan sisältyy kaikki: kysymys, vakuutus — raja... koko tuleva
rakkaudensävel hiljaisena, kevyenä alkusoittona. Mitään tyhmyyksiä ja
taitamattomuuksia ei tehdä sitten jälkeenpäin.
Hän salli sen tapahtua, vastaamatta sanottavasti, mutta pysyen hiljaa.
Pikku sydän hyppi haletakseen, puoleksi pelosta. »Eihän tätä vain
kukaan näe?»
Minä rauhoitin häntä: kerrosta ylempänä asuu valokuvaaja. Te voitte
aina näyttää kuin olisitte käyneet siellä, jos joku tapaa teidät
portaissa. Makuuhuoneesta on toinen uloskäytävä pihan puolelle. Martin
vaikenee kuin hauta.
Hän oli ajatellut kaikkea tätä. Hän salli jälestäpäin vielä kerran
sievästi suudella itseään.
Sitten siveelliset tokeet.
»Ethän sinä vain ajattele mitään pahaa minusta, että tulin »sen»
tähden? Vastaan: En, totisesti en! Minun käyntini johtuu kokonaan
siitä, että minä olen lukenut sinun kirjasi — ja sitten kotona on niin
hirveän ikävä ja sitten sinä olet niin soma.»
Minä sanon: Enpä totisesti! ja suutelen häntä, suutelen hänen valkean
kurkkunsa punaiseksi ja puren hänen korvalehteään.
Millaiset pikku rinnat hänellä on! valkeat, kiinteät, makeat kuin
omenanpuolikkaat! ja kaula sitten niin soma-asentoinen! Ja käsivarret
sitten, jotka kietoutuvat ympäri ja pitävät kiinni, niin ohuina,
pehmeinä, katkaisemattomina kuin silkkilanka... Hänen äänessään on
pieni liikuttava lapsekkuus, siinä on houkutusta ja valitusta. Se on
oikea sireeninääni.
Nyt on minulla hänelle nimikin: »Hempukka». Se sopii hänelle
erinomaisesti ja koko lajille, joka on himokas, veijarimainen,
rakkautta varten luotu, pohjaltaan kykenemätön mihinkään.
Jääkylmä — sitä hän on kaikista rakkaudenvakuutuksistaan huolimatta.
Kaikki käy liian mukavasti, tasaisesti: »Minä rakastan sinua, Herri!
Minä pidän sinusta niin! Sinä olet ainokaisin, taivaallisin mies, mikä
on maailmassa.» Mutta somalta se kuitenkin kaikuu.
Mitään äänekästä sanaa ei kuulu, mitään rumaa liikettä ei tapahdu,
hän on aina pikku daami, niin puhdas, valkea ja tuoksuva, tuo hieno,
hauras olento! Minä en ole koskaan käsittänyt niitä miehiä, jotka ovat
rakastuneet tervasaippuanhajuun ja vanulla täytettyihin alushameisiin.
Siihen minä olen liiaksi esteetikko.
Ja sitten asian psykolooginen puoli! sitä ei voi rahalla korvata.
Hänestä tulee sitten koulumestari ja minusta nöyrä oppilas. Minä
ihmettelen sitä, mitä minun rouvani tietää. Ja miten ja mistä hän sen
tietää?
Hän nauraa: »Me tiedämme sen kaikki.
Sitten hän kertoo: Editseni kulkee kokonainen yhteiskunnan pohjakerros,
josta meillä ei ole aavistustakaan, haaremimaailma, pensionaatin
pienet valkeat vuoteet, joissa maataan yhteensullottuina, saan kuulla
palvelusväen juttuja, avaimenreiässä kuunneltuja asioita, saan tutustua
leikkivään, nipistävään kirjojen ja vaikutelmain himoon. Vieläpä tämän
maailman huumorissakin on jotakin peitettyä, hihittävää, luihua, se
on takapiha- ja Natteaubourdoir -huumoria. Hän kertoi minulle jutun
eräästä tuttavastaan, nelikymmenvuotiaasta rouvasta ja useampien
lasten äidistä, joka karkasi rakastajansa, sirkustaiteilijan kanssa
miehensä nenän editse tämän jäädessä seisomaan asemasillalle vaimonsa
sateenvarjo ja matkalaukku kädessä. Tuo sateenvarjo ja matkalaukku
huvittivat Hempukkaa, kutittivat häntä hänen pienessä, kavalassa,
vaarattomassa petomaisuudessaan.
Sitten on olemassa veljiä, serkkuja... »Serkun» luonnonhistoria sai
osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan
veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia
ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen
kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään
mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti,
puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä
siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua... Tässä kohden
kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää
minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain
hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin
aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku.
Minä esitän tämän sinulle selviönä.
Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan
kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo
tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta,
luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin
puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on
jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan
on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin
suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää,
rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä...»
Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä
mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.
Ja välillä suutelemista!
Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian
rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.
Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella,
silitellä, tarttua itseensä...
Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan
mahdollisuus.
Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada
ovat myöskin menneet naimisiin.
Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia,
elatuksesta huolehtimista.
Kenties tulee hänestä vielä aivan uskollinen aviovaimo.
Voisimmeko sen sitten lukea heille viaksi?
Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat
sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä,
jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen
kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä
ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?
Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento,
jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan
sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!
Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on
se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»
»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen,
kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä,
isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä
ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.
Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin
epäsiveellinen!»
Sitten minä suutelen häntä uudestaan.
Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku
enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa
rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.
Pikku hirtehinen! — Niin, sellaisia he ovat kaikki.
Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko
siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.