Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.
Nyt sinä luulit osanneesi pilkkaan myrkkynuolellasi. Harhaanammuttu,
vanha sielujen myrkyttäjä!
Minä pakenen yksinkertaisesti Mathilden luokse. Kun näkee tosiasian
silmiensä edessä, niin epäilykset haihtuvat. Uskovainen, jolle madonna
on ilmielävänä ilmestynyt, ei tarvitse dogmeja eikä logiikkaa.
Onnellinen ei suutu edes moraalisesti.
— — — Hän on aina edelleen suljettu, suloinen ja aavistamaton.
Mutta usein tuntuu minusta, kuin väristys, syvempi hengittäminen,
tulevan kevätmyrskyn, kirkkaan sädehtivän auringonlämmön aavistus
kävisi solakan verhon läpi.
Me istuimme ulkoparvekkeella.
Minä tarkastin häntä ehkä liian tulisesti.
Hän joutui hämilleen. Hän oli hiljaa.
Tuo suloinen hiljaisuus! Tunnetko mitään nimitystä, mikä olisi
parempi kuin se, jota Koriolanus käytti vaimostaan: »Minun suloinen
vaikenevaiseni!» Siinä on sellainen koskemattomuuden syvyys. Moneen
nähden on sitä suorastaan mahdoton käyttää, sinuun esimerkiksi.
Ainoastaan luonnossa ilmenee tämä vaikenevaisuus — meressä — taivaassa
— naisessa...
Minä koetan oppia tuntemaan hänen viatonta päivänaherrustaan. Hänellä
on kotonaan pienet tehtävänsä, teen valmistaminen, tomun pyyhkiminen
ja aamusuklaan vieminen isälle. Myöskin omat kapineensa hän pitää itse
järjestyksessä, pienet takkinsa, sukkaset, koristeliinaset ja nauhaset.
Äiti on kasvattanut hänet yksinkertaiseksi ja taloudelliseksi,
sellaiseksi kuin itsekin on. Mathilde osaa keittää. Jopa hän osaa itse
kulettaa silitysrautaakin, minusta se on hurmaavaa.
Sen lisäksi hän ottaa muutamia kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitunteja
ystävättärensä Katharina v. W:n kanssa. Sitten käyvät he vielä
kursseilla. Niihin liittyy aina pieni kävely ystävättären kanssa.
Molemmat tytöt ovat eroittamattomia. Miten siinä jaaritellaan ja
suudellaan — miten siinä vaihdetaan viattomia tuttavuuden osoituksia ja
ilmaistaan kuudentoista vuotisen kaikkein rakkaimpia salaisuuksia.
Monasti pahoittaa se melkein mieltäni.
Miten paljon siinä täytyy olla sellaista, josta me emme mitään aavista,
jota me emme ollenkaan käsitä, en ainakaan minä, joka olen karkea,
yksinkertainen maalaisjunkkari, joka olen kasvanut ilman äitiä ja
sisaria ja joka olen naisiin nähden ujo poropeukalo!
Miten paljon toiselta puolen meidän onkaan annettava heille ja miten
paljoon saatava heidät perehtymään.
Ennen kaikkea hänet on tutustutettava minun rakkaaseen, vanhaan
Templiniini, sen kaikkiin muistoihin ja kauneuksiin. Meidän
rajaseudullamme on kauneutensa, hyvin syvällisiä, neitseellisiä
kauneuksia, jotka paljastuvat ainoastaan ymmärtävälle, ystävälle,
rakastajalle, sitten on vielä koko kaunis, laaja Jumalan maailma,
Italia, Norja — meri...
Käynti Partenkirchenissä oli hänen ensimäinen matkansa. Olen hyvin
kiitollinen sen johdosta, että olen rikas ja että voin tarjota
rakkaalleni niin paljon kaunista.
Miten tulevatkaan häntä hämmästyttämään taiteen suuret ilmestykset,
häntä, pientä, barbarista berlinitärtä, joka ei mitään tiedä!
Kaikki mielikirjani luen hänen kanssaan! Goetheä, Gottfried Kelleriä,
Stormia.
Vieläpä on hänestä tuleva hyvä patriootti, hän on ottava osaa kaikkiin
niihin toivoihin ja kärsimyksiin, jotka liikuttavat isänmaata, hän on
oleva ylpeä meidän ylpeistä Hohenzollereistamme, meidän ihailtavasta,
vanhasta Bismarckistamme.
Mathilden äiti nauraa minulle: »Te olette erinomainen ihminen, rakas
Achim!» Olen niin iloinen siitä, että he havaitsevat minut Mathilden
arvoiseksi.
Olenko minä hänen arvoisensa?
Tämä kysymys askarruttaa kovin ajatuksiani. Sinä tiedät, että minä en
ole koskaan viettänyt mitään kevytmielistä elämää. Kaikki alhainen on
ollut minulle aina vastenmielistä, niin miehissä kuin naisissakin,
eikä mikään taiteellinen valaistus eivätkä mitkään intohimon sofismit
ole voineet sitä minun silmissäni kaunistaa. Te pilkkaatte usein minun
Joosefinmielipiteitäni.
Ja kuitenkin, miten paljon tarttuukaan puhtaaseenkin nuoruuteen
sanoja — vaikutelmia — mitä kenties on vain kuullut, nähnyt. Mitä on
minun niinsanottu kunniallisuuteni verrattuna Mathilden sädehtivään,
tiedottomaan puhtauteen ja viattomuuteen. Minä vapisen pelosta, että
jokin tahra voisi sattua siihen. Minä varon sanojani, katsettani.
Melkeinpä minä koetan hillitä ääntänikin.
Miten helliä ja liikuttavia ovatkaan nuo pienet puhelut hänen kanssaan!
Minä kysyn ja hän vastaa: Jaa ja ei, aivan kuin hän tuskin uskaltaisi
itse mitään tahtoa, ennen kuin hänellä on siihen lupa, ennenkuin hän,
joka tulee hänen elämänsä sisällöksi, on pannut kirjoituksen tuolle
puhtaalle liljanvalkoiselle paperille. Suokoon Jumala, että olisin
hänen arvoisensa, että tuo kirjoitus olisi silloin oikea kirjoitus!
Näinä päivinä on mieleni järkkynyt.
Kun minä saavuin iltapäiväteelle — minä olen heillä alituisena
vieraana Berlinissä käydessäni — oli heillä vieraana rouva von
F. He seurustelevat hänen kanssaan. Hän kuuluu heidän piiriinsä.
Salaneuvoksetar sanoo, että toisin ei voi ollakaan, ettei voikaan
olla miehelleen ensimäinen. Kysymykseen tulee silloin tietty
yhteiskunnallinen _esprit de corps_.
Tuossa on jotain tottakin. Miten minä vihaankaan tätä maailman löyhää
moraalia!
Mathilde oli myöskin salissa. Rouva von F. puhui hänen kanssaan, kehui
hänen pukuaan, suuteli hänen viatonta otsaansa. Tuo nainen! minun
aarteeni, minun liljannuppuni, minun madonnani seurassa!
Mutta minä käsitän, hänen miehensä on korkeassa asemassa. Hän itse on
rikas ja rakastettava, hänellä on puolueensa.
Minä pyysin rouva von B:tä olemaan laskematta Mathildea saliin rouva
von F:n ollessa siellä. Se tapahtui tänään vasten hänen tahtoaan.
Minä olin hyvin järkyksissä. Tyttöseni katsahti minuun puoleksi
pelästyneenä, aatellen, mikä paha mieli ystävää tänään vaivasikaan.
Jospa sinä tietäisit, että se on sinun puhtautesi joka minut saa
vapisemaan eikä mikään muu, ei mikään muu koko maailmassa, sen jälkeen
kun sinä olet tullut omakseni!
Minusta tuntuu siltä kuin näyttäisin nyt vakavammalta. Usein näyttää
minusta melkein siltä kuin hän olisi itkenyt, suloisen pelon armaita,
viattomia kyyneleitä. Valvookohan hän usein iltaisin kapeassa,
valkeassa vuoteessaan ja mitähän ajattelee? Ajatteleeko hän silloin
minuakin?
Vielä eräs hurmaava seikka.
Vanhimmalle sisarelle odotetaan lasta, jo neljättä.
Kysymys oli pienistä kapioista, paitasista, vuoteesta, mitä piti
hankittaman. Molemmat rouvat puhuivat hiljaa yhdessä. Kuului vain
heidän äänensä vieno ja salaperäinen kuiske, kuten joululahjoista
puhuttaessa.
Mathilde oli mennyt ulos huoneesta hakemaan itselleen saksia.
»Lapsi ei aavista mitään», sanoi rouva von B. naurahtaen.
Minä suutelin hänen käsiään. Miten minä kunnioitan tätä rouvaa, joka
on säilyttänyt minulle minun aarteeni. Minä lupaan antaa sen hänelle
takaisin yhtä puhtaana, kerran, kun kaikki on puhdasta ja valoisaa,
minun vaimoni, minun jalokiveni, minun auringonsäteeni!