HEIKKI (Kylmästi). Mitä haluatte?
LAURA (Ojentaa hänelle kätensä). Te olette suuri velikulta.
HEIKKI. Kiitoksia paljon.
LAURA (Lempeästi). Mutta minun tulee teitä sääli.
HEIKKI. Kiitoksia vain hyväntahtoisesta osanotostanne.
LAURA. Te ette saa ampua itseänne.
HEIKKI. Varsin ihmisrakkaasti sanottu.
LAURA. Kuitenkin täytyy minun enon tähden antaa teille anteeksi.
HEIKKI. Silloin tapatte minut ja minä syytän teitä Korkeimman edessä
viattomasta verestäni! Muistakaa sitäpaitsi sopimustamme ja voimassa
olevaa rikoslakia.
LAURA (Katsoo hellästi, lempeällä äänellä). Ah — miten vähän te sentään
tunnette nuoren tytön sydäntä. — (Kääntyy kainosti pois).
HEIKKI (Katsoo häneen pitkään). Tuo lempeä ääni ja tuo hellä katse —
(Tarttuu hänen käteensä). Laura — totisesti — minä alan tulla päästäni
pyörälle — mitä aiotte tehdä minulle?
LAURA (Arasti ja hiljaa). En mitään.
HEIKKI. Miksi sitten puristatte kättäni?
LAURA (Vetää pois kätensä ollen olevinaan hämillään). Teinkö niin?
HEIKKI. Ihan varmaan! Kaksi kertaa!
LAURA (Nopeasti). Se oli vain sattuma. Muuten pitää minun sanoa teille
— (lempeämmin) kuten olen tullut valeavioIntostamme huomaamaan, että —
(Vaikenee kainona).
HEIKKI. No?
LAURA (Lempeästi ja hiljaa, melkein kuiskaten). Että te, vastoin
luuloani, sovitte erittäin hyvin aviomieheksi. (Katsoo häpeissään
maahan ja hypistelee pukuansa).
HEIKKI (Katsoo häneen hetken ihan hämmentyneenä, sitten kääntyy hänestä
pois ja puhuu syrjään). Nyt taivas halkeaa ja maa kääntyy ylösalaisin.
LAURA (Heti Heikin käännyttyä ojentautuu ylpeästi ja uhkaa häntä
sormellaan, vetäytyy sitten hitaasti ovelle oikealla, katsoo taas heti
Heikin häneen käännyttyä kainosti alas. Päästyään ovelle, katsoo hän
vielä Heikkiin ystävällisesti, pelästyy sitten äkkiä ja kuiskaa hiljaa:
»Ah!» jonka jälkeen poistuu).