HEIKKI (Nousten nopeasti). Teidän — sinun ymmärtämättömyydestäsi!
LAURA (Teeskennellen itkua). Minunko ymmärtämättömyydestäni?
Kuulkaahan, eno, ansaitsenko minä sellaista moitetta?
PETÄJÄ (Samoin itkunsekaisesti). Et. sellaista sinä et ansaitse.
(Heikille). Polvistu hänen eteensä!
HEIKKI (Nolona). Mitä?!
PETÄJÄ. Tee synnintunnustuksesi ja rukoile anteeksiantoa. Vai pitääkö
minun tehdä se? — Polvistu!
HEIKKI. Kuten käskette, (Polvistuu). Minä polvistun. (Makean
happamasti). Anteeksi!
LAURA (hyvin hellästi). Mutta, ukko kulta, eihän sinun tarvitse niin
alentua — minä pyydän, nouse ylös.
HEIKKI. Taivas varjelkoon! Kun minä nyt kerran olen polvillani tässä,
niin jäänkin tähän.
LAURA (Hyvin hellästi). No, sitten — täytyy minunkin polvistua. Nöyryys
on naisen kaunein koristus. (Polvistuu Heikin eteen).
HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Pirun penikka!
PETÄJÄ (Astuen heidän väliinsä). Hehhehhee! Sinä olet hyvin herttainen,
iloinen olento! (Vetää molemmat ylös). Nouskaa ylös — antakaa kättä
toisillenne.
LAURA (Ojentaa kätensä). Tässä!
PETÄJÄ (Heikille). Purista hänen kättään!
HEIKKI. Kuten tahdotte — kuten käskette. (Puristaa).
PETÄJÄ (Toisella puolella). Noin! Suudelkaa nyt toisianne!
HEIKKI ja LAURA (Vetäytyvät toisistaan). Kutka? Mekö?
PETÄJÄ. Niin — te! Ja oikein hellästi.
HEIKKI. Eikö mitä?!
PETÄJÄ. Minä tahdon.
HEIKKI (Mukautuen). Minä mukaannun kaikkeen. (Menee Lauran luo).
LAURA (Peräytyy). Eihän toki?!
HEIKKI (Itsekseen). Ahaa! Sitä hän ei siedä.
PETÄJÄ. No, mikä nyt on?
LAURA. Mieheni ei kernaasti suutele.
PETÄJÄ. Mitä?!
HEIKKI. Oi, kyllähän minä! (Itsekseen). Nyt hänen täytyy vetää
vastahankaa. (Menee Lauran luo ja aikoo tarttua tämän käteen). Rakas
vaimoni —
LAURA (Vetää pois kätensä, hiljaa). Ei kymmentä askelta lähemmäksi!
HEIKKI. Sallitko minun suloisia huuliasi — (Syleilee Lauraa).
LAURA (Hiljaa). Minä puren! (Riistäytyy hänen sylistään).
HEIKKI (Riemuiten enolle). Eno, hän ei tahdo.
PETÄJÄ. Kyllä hän tahtoo.
HEIKKI. Eipä tosiaankaan. Ei hän tahdo. Ohhoh, te ette tunne hänen
itsepäisyyttään.