HEIKKI. Minä olen jo tässä.
LAURA. Onko teillä matka edessänne?
HEIKKI. Päinvastoin — se on takanani.
LAURA. Tuo on hieman hämärää puhetta.
HEIKKI. Anteeksi — päinvastoin tavattoman selvää ja kirkasta kuin
sähkövalo. (Hyppää ylös).
LAURA. Ettekö tahtoisi selittää tarkemmin?
HEIKKI. Vieläkö tarkemmin? Näettehän, että tulen tänne tavaroineni ja
asetun asumaan luoksenne?
ELLI (Hypähtää ylös). Mitä? (Panee työnsä tuolille).
LAURA. Ettekö ole maksanut vuokraanne ja onko teidät sen vuoksi
häädetty asunnostanne?
HEIKKI. Miten hienosti sanottu! Tarkoitatte kai, että minut on
räjäytetty ilmaan? Niin hullusti ei asianlaita sentään vielä ole, mutta
se voi kyllä tapahtua milloin tahansa. Ihminen kuitenkin toivoo niin
kauan kuin elää. (Juhlallisesti Ellille). Siis teidän luoksenne minä
nyt majani rakennan —
ELLI (Nopeasti). Minulla ei ole huonetta.
HEIKKI (Nopeasti). Rakastavaiselle sydämellekö? Siitä kyllä sovimme!
(Lauralle, juhlallisesti). Teidän luoksenne tahdon turvakotini perustaa.
LAURA. Pidättekö minua tasavaltana?
HEIKKI. Tietysti! Tehän rakastatte vapautta, mutta ette suo sitä
muille. — Mutta pila sikseen, sillä minä olen aivan huutavassa
hukassa, (tarttuu Lauran ja Ellin käteen) jos te, ystävälliset kodin
jumalattaret, suljette minulta vieraanvaraisen ovenne.
ELLI ja LAURA (Vetävät pois kätensä ja huutavat yhtäaikaa). Ai!
HEIKKI. Oliko se ilohuuto!
ELLI (Melkein itku kurkussa). Tehän pusersitte käteni miltei murskaksi.
HEIKKI. Noo, minä puristan sen taas eheäksi.
LAURA (Samoin itkemäisillään). Julmuri! Kun ihan siniseksi puristaa
käteni!
HEIKKI. Sittenhän tulette lemmenkukan näköiseksi. (Aikoo taas tarttua
Ellin ja Lauran käteen).
ELLI ja LAURA (Vetäytyvät syrjään). Te olette narri!
HEIKKI (Katsoo kelloaan). Kolme neljännestä jo kulunut.
PALVELIJATAR (Tulee keskeltä).