Elli. Laura.
LAURA (Kirjoittaa). Siinä vasta mies!
ELLI (Palaten takaisin). Ei sinun tarvitse sanoa sitä niin ivallisesti.
Hän on sellainen kuin kaikkien miesten pitäisi olla.
LAURA (Huoaten). Niinpä kyllä!
ELLI. Ja olisi täydellinen, jos hän voisi jättää tuon hirveän
tupakoimisen.
LAURA. Herran tähden, ota häneltä vielä sekin, ja — niin — nyt ovat
kirjeet valmiit. (Sulkee ne).
ELLI. Toivottavasti et lähetä niitä, sisko.
LAURA. Aivan varmasti! Minun täytyy kostaa häpeä, nuorelle tytölle
tehty loukkaus.
ELLI. Eiköhän koko syy ole sinussa? Olenhan usein sanonut sinulle,
ettet saa pitää sellaista silmäpeliä joka taholle, vaan katsoa
kauniisti, kunniallisesti ja säädyllisesti suoaan eteesi, kuten —
LAURA. Kuten hanhi, joka ei osaa laskea viiteen. Siitä ei tule mitään!
Kun Jumala on kerran antanut meille silmät, niin tulee niitä käyttää.
ELLI. Entä seuraukset? Saa julkeita rakkaudentunustuksia.
LAURA. Siihen ei ole syynä meidän, vaan narrien silmät, jotka luulevat
näkevänsä silmissämme sellaista, mitä niissä ei ole. — Minä vihaan
kaikkia miehiä — lukuunottamatta yhtä ainoaa —
ELLI. Ja kuka on tuo onnellinen?
LAURA. Hän on mies sanan täydessä merkityksessä — enempää en sano.
ELLI. Onko sinulla salaisuuksia, joita et sano siskollesi?
LAURA. On.
ELLI. Ja miksi?
LAURA. Koska siskoni on naimisissa.
ELLI. Tyhmä tyttö! Mitä tahdon salata Reinolta, sitä ei hän saa tietää.
— Eihän se vain ole Heikki Tuulispää?
LAURA (Nauraa). Tosiaankin! Oikeaan osuit! (Painavasti). Mutta sinä
tunnet hänet — hänen verensä on jäätä — sydämensä kiveä! Ah, Elli,
jospa hän rakastuisi minuun. (Hyppää ylös, tavallisella äänellä). Niin,
hänen laistaan minä tahtoisin silloin oikein piinata ja kiusata.
ELLI. Siis se ei ole hän?
LAURA. Ei, ei todellakaan.