ELLI. Mutta, Reino hyvä, pidä nyt suusi kiinni!
LAURA. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä ylioppilaan takana
huomasin minä Kokkosen paitakaupan puotilaisen, joka tietenkin luuli
katseeni tarkoittavan häntä ja alkoi mulkoilla hartaasti sekä pitää
kaikennäköistä sormipeliä.
AARNIO. Kas vain! Eipä luulisi, että löytyy niin järjettömiä miehiä.
ELLI. Herran nimessä, Reino, ole nyt ääneti! Et sinä ole aikoinasi
ollut yhtään parempi.
AARNIO (Hyväntahtoisesti). En, Elliseni, en todellakaan. Minä olin
aina —
LAURA. Ei mitään synnintunnustuksia. — Jos olette narreja, ajattelin,
niin kohdellaan teitä myöskin kuten narreja. Katsoin vuoroin oikealle,
vuoroin varemmalle — joten luutnantti oli ihastunut, ylioppilas
hurmaantunut ja puotilainen seitsemännessä taivaassa.
ELLI. Ilkimys!
AARNIO (Kohauttaen olkapäitään). Naisväen tapaista!
LAURA. Konsertin loputtua tuo kolmikko seurasi minua.
ELLI (Nopeasti). Luutnantin minä huomasin.
AARNIO. Minä myös — hän kulki vuoroin edellämme, vuoroin jälessämme.
LAURA. Hänen virkansahan onkin käydä leikkisotaa.
AARNIO. Nyt minä myös ymmärrän, miksi niin usein kuulin takaamme
yskimistä ja aivastusta.
LAURA. Sitä tekivät nuo toiset kaksi. He tahtoivat, että minun piti
katsoa taakseni, mutta minäpä en tehnytkään heidän mielikseen. Vasta
puutarhan portilla katsahdin taakseni vartiostooni ja — katosin.
ELLI. Ellen erehdy, olin vielä huomaavinani neljännenkin veijarin.
LAURA (Välinpitämättömästi). Paljon mahdollista. Nykyäänhän
juoksentelee veijareita kaikkialla.
AARNIO (Nauraa, Ellille). Ehkä se olikin sinun ihailijoitasi?
ELLI (Pisteliäästi). Olisiko se niin mahdotonta?
LAURA. Kuulkaahan loppuun tämä juttu! — Tänä aamuna sain hyt nämä
tärkeät asiapaperit, joissa luutnantti vannoo hehkuvaa rakkauttaan,
ylioppilas vakuuttaa kuumaa uskollisuuttaan ja tiskinuorukainen lupaa
tyhjentää palavan nenkensä jalkojeni juureen, jos armollisesti soisin
heille auringonkatseeni! Luonnollisesti lupaavat kaikki kolme syvintä
vaiteliaisuutta.
AARNIO. Niin. Ja mitä muuta?
LAURA. Minä vastaan kirjeisiin ja pyydän kaikkia kolmea samaan aikaan
tulemaan Kaivopuistoon toivossa, että _luultavasti_ saavat tavata minut
siellä.
AARNIO. Ethän toki!
LAURA. Mutta kun _luultavasti_ ei lähimainkaan ole _varmaa_, niin pysyn
minä kotona ja laitan noille kolmelle rakkauden ritarille pitkän nenän.
(Istuu kirjoituspöydän ääreen).
ELLI (Lakkaa kerimästä ja ottaa Aarniolta tähteenä olevan langan).
Älä anna leikin mennä liian pitkälle, Laura, siitä voi olla ikäviä
seurauksia.
LAURA (Kirjoittaa). Eikö mitä! Minä kyhään kirjeet muuttamalla
käsialaani, ja sitten en pane mitään nimeä alle, vedän vain ristin.
AARNIO. Sinä oletkin ainainen risti.
LAURA. Vai niin? Ethän sinä ole minun mieheni?
AARNIO. En, Jumalalle kiitos! (Ottaa sikarin ja tulitikkuja taskustaan,
vaimolleen). Estä tuo hullutus, Elli hyvä. Saamme lopulta koko
rykmentin, ylioppilaskunnan ja kauppa-apulaisyhdistyksen niskaamme.
ELLI (Katsoen ankarasti). Aiotko polttaa täällä?
AARNIO. En täällä. Sinähän et kärsi sitä. Aion mennä vähän puistoon
johonkin varjoisaan paikkaan, jossa voi rauhassa ajatella. Eikö se ole
hyvä sinustakin?
ELLI (Hyväillen). Tiedäthän, että minusta on kaikki hyvää, mitä teet,
Reinoseni! Pidä oikein hauskaa. (Saattaa häntä). Mutta älä ole liian
kauan ulkona — täsmälleen kello yksi syödään — ja älä nuku taas
penkille, kuuletko? Sinulta ehkä varastetaan kello.
AARNIO (Ovella) Minä en nuku milloinkaan.— näyttää vain siltä, kun
tavallisesti suljen silmäni silloin kun minulla on uusia suunnitelmia
mielessäni, — (viimeisten sanojen aikana on hän mennyt ulos ovesta
ja sytyttänyt ulkopuolella sikarin) ja että minulla aina on uusia
suunnitelmia. (Katoaa).
ELLI (Ovella) Niin, niin, minä tiedän! Mene vain, mene!