AATU. Annahan, kun kerron koko tarinan!
ANNA-LIISA. Minä jo tiedän sen.
AATU. Mutta onkohan se kerrottu sinulle ihan oikein? (Vetää
puoliväkisin Anna-Liisan uudestaan istumaan.) Minäkin tahdon sen
kertoa. (Istuutuu.) Näin. Lapolan Aatu oli kosiskellut Voipalan
tytärtä...
ANNA-LIISA. Santraa!
AATU (hymyillen). No, olkoon hänen nimensä nyt vaikka Santra. Mutta
Aatu ei saanut Voipalaisten suostumusta. Silloin Aatu teki ratkaisevan
tempun: toi tytön tänne Lapolan yliskamariin, piti siellä kolmisen
vuorokautta ja vei sitten kotia. Jonkin viikon kuluttua tyttö palasi
uudestaan Lapolaan... emännäksi. Onko kertomus pääpiirteissään näin?
ANNA-LIISA. On. Mutta Santra ei vielä...
AATU. Ei sen tytön nimi Santra ollutkaan. Nyt Voipalassa on Santra,
mutta silloin oli Kristiina.
ANNA-LIISA. Milloin?
AATU (nauraa iloisesti). Silloin kun asia tapahtui... seitsemänkymmentä
vuotta sitten. Se Lapolan Aatu oli minun isoisäni ja se Voipalan Santra
oli minun muorini Kristiina.
ANNA-LIISA (ihmeissään). Niinkö?
AATU. No, niin! Eihän meillä enää ole edes sitä vanhaa ylistupaakaan
jäljellä...
ANNA-LIISA (neuvottomana). Mutta Susanna sanoi, että sinä...
AATU. Kyllä kai... houriva vanhapiika...
ANNA-LIISA (häpeissään). Vai sinun isoisäsi...
AATU (iloisesti). Niin juuri! Se hulivili se oli! Mutta kunnon mies
joka tapauksessa! Eikö niin? Muutenhan ei minuakaan kenties olisi
olemassa — (vetää Anna-Liisan polvelleen ja suutelee) — ja eikös ole
yhtä kaikki mukavaa, että minäkin olen olemassa... vai mitä? (Suutelee.)
SUSANNA (tulee keittiöstä). Sus' sentään! (Pysähtyy jähmettyneenä,
kädet levällään, parkaisee.) Anna-Liisa.
AATU (hauskasti). Näetkös, Susanna! Anna-Liisa istuu paremmanpuolisessa
hoijakassa! Onko Susanna koskaan ollut tällaisessa pelissä mukana?
(Suutelee.) Näin... näin... näin!