SUSANNA (keikauttaa päätään ja kiepsahtaa keittiöön). Pyh!
KAISA (hyvillään). Sattuipa isäntäkin kerran parahiksi paikalle,
näkemään ja kuulemaan.
AATU (sovittelevasti). Ei hänestä pitäisi kenenkään teistä täällä
pirtissä välittää.
KAISA (nyrpeänä). Kylläpä vain välitetään liiaksikin, niin että
sotkeutuu kaikki. Mutta minä en välitä... pääsee kai tästä.
AATU. Hm! (Kävelee hiljakseen perälle ja tulee taas pöydän luo.)
Aikooko Kaisa muuttaa?
KAISA. Mitäpä minä tännekään? (Hetken mietittyään.) Enhän minä muuttaa
aikonut. Kiian kanssa ajattelimme palvella vielä yhden vuoden ja
sitten... Mutta silloin tulikin harakka haasialle, peikko pesän jakoon.
AATU. Susanna.
KAISA. Sehän se täällä kaikki sotkee ja sulloo... on Kiiankin mielen
mustuttanut.
AATU. Jos minä puhuisin Riialle?
KAISA (katkerasti). Kyllä se paikkaus pian ratkeisi... ja kylläpä
isännällä sitä paikattavaa olisi... oli ehkä omaan ihoon asti.
AATU. Miten... omaan...?
KAISA. Ja kaikki on tuon yhden ihmisen kielenkärjellä ratkottua.
Mutta sellaisia on paholainen nähtävästi asettanut jokaiseen pitäjään
vähintään yhden.
AATU. Mitä sinä minusta...?
KAISA (toimekkaana). No, ensin sanoi tuo meidän Selma Epulle, että tie
poikki. Sitten kylmeni Kiia minulle... ja sitten... mutta sanomatta kai
se saa jäädä...
AATU. Miksi et sano loppuun, kun jo alussa olit?
KAISA. Isäntä olisi voinut nähdä, miten tuo naapurin tytär äsken näytti
itkettyneeltä...
AATU. Anna-Liisako?
KAISA. Kukas muu? Rannassa äsken.
AATU (istuutuu). Mitä hän sanoi?
KAISA. Isäntä kysyy häneltä itseltään! Minä en rupea kielillä kulkemaan.
AATU (mietteissään). Eikä ollut kotona päivällä, kun kävin naapurissa.
KAISA. Oli kyllä.
AATU. Anna-Liisako?
KAISA. Niin... ja Susanna oli hänen luonaan.
AATU (katsoo pitkään Kaisaa). Soo! (Nousee kiivaasti.) Eikös se
Kyöpelin istukas ole jo sinnekin ehtinyt!
KAISA (tyytyväisenä). Siinä nyt näette! Miksi siedätte sellaista
sukulaista!
AATU (mutisee ja kävelee). Mokoma sukulainen! Äitipuoleni sisar! Mutta
minkäpä sille mahtaa!
KAISA. Naittaisitte hänet!
AATU (pysähtyy). Mitä?
KAISA (hymyilee). Naittaisitte.
AATU (pälyilee naureskellen). Miehenkö kanssa vai...? Hän kun halveksii
miehiä!
KAISA. Halveksii, kun ei saa. Mutta jos saa, niin ihastuu... ja talo ja
talon ihmiset saavat rauhan.
AATU. Enpä minä tuollaista temppua ole hoksannutkaan. (Huvittuneena.)
Minkälainen mies sen pitäisi olla?
KAISA (nauraa ivallisesti). Saisi olla kuin vahinko nurkassa, kun vain
on housut jalassa. (Nousee ja lähtee keittiöön.)
EPPU (tulee ulkoa lauleskellen).
Runtuviikolla renki on herra
ja isäntä on nurru,
kumpikohan mennyttä vuotta on
haikiammin surru'.
AATU (hauskasti). Mitäs menneistä vuosista! Kuollut taakseen
katselee! (Istuu selkä perälle päin, katsomatta Eppua.) No, oletko jo
päättänyt... jäätkö taloon?
EPPU (kaivaa tupakoita taskustaan ja istuutuu toiselle puolelle
pöytää). En.
AATU (vilkaisee Eppua). Sepä selvää kieltä!
EPPU (leikillisesti). Jonkun täytyy täältä lähteäkin... muuten tulee
sopasta pöpöröä.
AATU. Hm! Minä äsken juuri kuulin, että täällä on aikamoinen sekamelska.
EPPU (leikillisen uhkaavasti). Niin on, mutta minä sen vielä
parannan... tänä iltana. Minä olen vapaa mies. Mulle on heiketty rasat
päin silmiä.
AATU. Rukkaset...?
EPPU. Rukkaset, rasat, tumput ja kintaat. Kaikki yhdessä mylläkässä.
Enkä minä ota mitään ilmaiseksi. Minä maksan ne.
AATU. Kenelle?
EPPU. Kutojalle.
AATU (tyytymättömästi). Kukapa hänen kanssaan riitelemään!
EPPU (naureskelee). Ei riita eikä kopu, vaan rakkaus ja sopu!
AATU (katsoo äkkiä Eppua). Älä! Ei! (Purskahtaa nauramaan.) Et suinkaan!
EPPU. Kyllä, varmasti!
AATU. Susanna halveksii sinua.
EPPU. Saadaanpas nähdä!
AATU. Menisitkö naimisiin asti...?
EPPU. Eei! Kyllä minä sen lystin jätän muille. Ja teidän se pitäisikin
tehdä...
AATU (hämmästyen). Naidako täti Susanna.
EPPU (nauraa makeasti). Eikä hiidessä, mutta naittaa...
AATU. Äsh! Kuka sellaista! Ei kukaan rohkene hänelle puhuakaan...
miesvihaajalle.
EPPU. Kyllä minä sen vihan piikasesta taltutan, jos vain te hankitte
hänelle miehen.
AATU (huvitettuna). Ottaisikohan tuo Oka.
EPPU. Ottaa, kun annetaan Rinnemäen torppa.
AATU. Ja sinä jäät taloon?
EPPU. Kaikki jäävät taloon — (nauraa) — paitsi Kyöpelin nimi. Se
poistuu Rinnemäkeen.
AATU (nousee). Minä annan sen heille, ja vielä hevosen ja pari lehmää.
EPPU. Puhukaa siitä Okalle ja sanokaa, että minä taivutan Susanna-tädin.
KIIA (tulee ulkoa kaljatuoppi kädessä).
EPPU (katsoo taakseen). Saitkos herumaan?
KIIA. Vieläkös! (Tuo tuopin pöydälle.) Sakka tuli, kun nuristelin.
EPPU (katsoo Aatua). Loppuipa se pahaan aikaan.
AATU. Älähän huoli! Minulla on toinen tynnyri avaamatta. Ja se avataan
nyt... jos harjakannuja tarvitaan.
KIIA (istuutuu pöydän taakse). Ai, ai! Mitä ihmettä pitäisi tehdä, että
tarvittaisiin.
AATU. Jäädä taloon.
KIIA (vilkaisee Eppua). Jaah!
AATU. Menkääpä nyt keittiöön kahville... ja sano sinä, Eppu, Okalle,
että minulla on hänelle asiaa.
EPPU (nousee, lyö Kiiaa olalle). Tulehan, poikaseni! Tänä iltana sitä
tyhjennellään harjakannuja!
KIIA (nousee). Ai, ai! Jospa tyhjennettäisiinkin. Tuntuu niin pahalta
sydänalassa.
EPPU. Eihän mies ole yhden tytön vaivainen. (Laulaa mennessään).
Heilani meni, mutta menköön vaan —
hankitaanpas uusi.
(Menee Riian kanssa keittiöön.)
AATU (seisoo hetken paikallaan katsellen heidän jälkeensä). Hm!
(Naurahtaa.) Hm! (Istuutuu.) Hm! Hm!
ANNA-LIISA (tulee ulkoa, tasaisena ja arastelevana).
AATU (katsoo taakseen). Kas! (Nousee.) Anna-Liisa!
ANNA-LIISA. Iltaa taloon!
AATU. Teitpä kauniisti, kun tulit. (Menee Anna-Liisaa vastaan ja ottaa
häntä kädestä.) Mennään tänne minun huoneisiini. Ei viitsitä olla
täällä väenpirtissä.