Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.
Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä
tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään,
välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä
kaikkeen.
Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti
voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt.
Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan
avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi
kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen
elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa
jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui
hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän
ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä
houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat
hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä
tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa
atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään,
ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa
itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi
olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä,
epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan
voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille
alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi,
kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia
kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys
pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa
muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on
järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden,
että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus.
Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin
pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän
on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen
tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla.
Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas
todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni
huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään,
toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua?
Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut
sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän
itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen... Ei, pikemmin
oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava
olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä
muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä... Esimerkin vuoksi! Mutta olihan
hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei
kyennyt antamaan elämän voimaa...
* * * * *
Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.
Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon.
He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta
he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin
puheenaiheisiinsa.
-- Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.
-- Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.
Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro
boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän
on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta
napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa,
veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.
Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei
välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat
murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan,
hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:
-- Rakas ystävä, miksi sinä noin...?
-- Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa:
järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani
murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että
osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa
olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista
elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä
olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä
pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden
elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla,
tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten
minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja
ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella
kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta
jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden
apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin
nöyräksi... Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn
vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi,
kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan
ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta,
haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen
löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri,
rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta
ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen,
mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja
onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat
hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain
sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman
tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas,
tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti
tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?
-- Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari
murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?
-- Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?
Ei minulla.
-- Ei minullakaan...
* * * * *
Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista
täsmällisempänä ja kevyempänä.
-- Voit onnitella minua, hän sanoo.
-- Miksi?
-- Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.
Inari kalpeni.
-- Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän.
Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee
helpommaksi unohtamisen...
-- Unohtamisen?
-- Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä
tällaista kauempaa.
-- Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!
Inari laukesi itkuun.
-- Mitä sinä itket, Inari?
-- Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.
-- Mikä se on sitten, mikä?
-- Minun liian suuri rakkauteni sinuun.
-- Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole
rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.
-- Ja nait Naiman...
-- Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen
kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut
almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu
hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä
mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista
kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä,
Inari, eikä tule tietämään...
-- Ja sinä tahdot unhoittaa minut.
-- Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni
yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa
mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta
kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana.
Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani
täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian,
jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla
oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän
korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme
yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun
arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa,
pimenemistä... Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.
Inari tyrski valtoinaan.
-- Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua,
että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti
kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni
sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa
armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät
yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut,
koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta,
vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät
ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa,
että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan.
Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa
sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?
Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana
yhteen.
-- Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.
-- Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja
onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää.
Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas...
-- Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?
-- Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat
ja laine liplattaa... Sinähän pyrit mystikoksi...
-- Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni...
-- Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin
pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!
-- Ja minä uskovaiseksi...
-- Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki
parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta
murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän
jälkisadon...