XIX.

Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.

Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä

tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään,

välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä

kaikkeen.

Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti

voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt.

Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan

avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi

kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen

elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa

jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui

hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän

ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä

houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat

hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä

tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa

atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään,

ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa

itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi

olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä,

epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan

voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille

alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi,

kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia

kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys

pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa

muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on

järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden,

että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus.

Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin

pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän

on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen

tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla.

Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas

todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni

huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään,

toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua?

Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut

sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän

itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen... Ei, pikemmin

oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava

olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä

muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä... Esimerkin vuoksi! Mutta olihan

hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei

kyennyt antamaan elämän voimaa...

* * * * *

Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.

Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon.

He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta

he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin

puheenaiheisiinsa.

-- Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.

-- Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.

Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro

boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän

on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta

napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa,

veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.

Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei

välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat

murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan,

hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:

-- Rakas ystävä, miksi sinä noin...?

-- Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa:

järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani

murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että

osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa

olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista

elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä

olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä

pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden

elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla,

tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten

minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja

ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella

kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta

jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden

apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin

nöyräksi... Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn

vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi,

kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan

ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta,

haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen

löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri,

rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta

ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen,

mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja

onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat

hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain

sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman

tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas,

tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti

tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?

-- Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari

murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?

-- Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?

Ei minulla.

-- Ei minullakaan...

* * * * *

Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista

täsmällisempänä ja kevyempänä.

-- Voit onnitella minua, hän sanoo.

-- Miksi?

-- Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.

Inari kalpeni.

-- Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän.

Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee

helpommaksi unohtamisen...

-- Unohtamisen?

-- Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä

tällaista kauempaa.

-- Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!

Inari laukesi itkuun.

-- Mitä sinä itket, Inari?

-- Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.

-- Mikä se on sitten, mikä?

-- Minun liian suuri rakkauteni sinuun.

-- Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole

rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.

-- Ja nait Naiman...

-- Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen

kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut

almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu

hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä

mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista

kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä,

Inari, eikä tule tietämään...

-- Ja sinä tahdot unhoittaa minut.

-- Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni

yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa

mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta

kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana.

Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani

täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian,

jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla

oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän

korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme

yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun

arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa,

pimenemistä... Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.

Inari tyrski valtoinaan.

-- Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua,

että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti

kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni

sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa

armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät

yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut,

koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta,

vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät

ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa,

että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan.

Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa

sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?

Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana

yhteen.

-- Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.

-- Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja

onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää.

Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas...

-- Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?

-- Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat

ja laine liplattaa... Sinähän pyrit mystikoksi...

-- Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni...

-- Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin

pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!

-- Ja minä uskovaiseksi...

-- Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki

parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta

murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän

jälkisadon...

Inari: Romaani · 第 24 / 26 题