Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt,
ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut.
Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis
ratkaistu.
Hän tuli Porkan luo ja sanoi:
-- Alvia on nyt ainaiseksi mennyt...
Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan
vakavasti silmiin.
-- Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.
Inari nyökkäsi äänettömästi.
Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori
kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.
Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi
poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä.
Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan
keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.
Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään
elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen
aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä
muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut...
Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!
Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi
vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan
koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui
Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa
perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän
sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi
sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään
Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani
koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille,
pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin
mielikuviinsa.
Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli
kadottanut Alvian.
Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien
Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi,
hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle
yhdentekevää.
Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut
tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen
elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle,
pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui,
tuntui hulluudelle.
Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei
osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos
joku oli hyvä.
Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä
hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään,
joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian
myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata
kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin
monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä,
aurinkoa, turvaa, kotia... Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät
tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä
väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen.
Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti
ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin
hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään
jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut.
Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet
mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei
mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä.
Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut
hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja
kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa,
joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja... Kuin aave olisi hän
siellä ollut...
* * * * *
Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät
kotimatkalle.
Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti
laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.
* * * * *
He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen
mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista
jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana
iankaikkisuutena heidän yllään.
Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne
sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on
ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi
yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta
ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa
jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään... Vain siksi, ettei
tyhjyyttä olisi... Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään
yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan
kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois.
Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän
toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää.
Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka
sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman... Yksi ainoa oli, joka
yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin
voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien
linnunradan... Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys...
Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa
hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!
Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä
on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi,
miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen
lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden
ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta
ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä
kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon,
sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta
katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja
ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa
yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta...!
-- Inari!
Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.
-- Mitä?
-- Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan
rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin
ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en
tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen,
liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut.
En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit.
Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä,
miksi teit minkä teit?
-- Minun täytyi...
-- Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö,
sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään?
Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin
heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan
osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen
kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet
minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?
-- Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin
erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta
pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee.
Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut
yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin
olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi
saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista
itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit
hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet.
Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja
niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja
minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää
muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa
vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja
nyt... Näin aikaiseen jo minä sammuin... Hukkasin elämäntehtäväni...
ja elämäni...
-- Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun
kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan
mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin
siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta
enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki
kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän
kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä
minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä
täytän ja rajoitan elämäni nyt?
-- Työllä!
-- Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään
tehdä.
-- Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.
-- En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä
pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka
valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri,
ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis
ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja,
ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni
myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä
ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä
myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle
taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen
enää... Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä
jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että
olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki
riippui yksinomaan sinusta...
-- Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.
-- Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle
ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan...
-- Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista
rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin
on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää,
jota en milloinkaan voi unohtaa...
-- Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen...
-- Olisi...
-- Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt
sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä
voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin
vuosi takaperin.
-- Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään
käynyt...
* * * * *
Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.
Kohti Suomen rantoja!
Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä...
Millainen paluu!
Ja mitä varten?