Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!
Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos,
rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää,
silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa
hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän
karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa
maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä...
Alvia ei ole kotona.
Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä
miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen
portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi... Ei
ketään tule...
Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan
hän kirjoittaa...
Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän
kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan
tätä... Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia
kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita
yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia
tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän
kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se
olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon
ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen,
epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin
Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja
olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua,
erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja
Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä
vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin
hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä,
pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta,
kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa
toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi.
Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi
Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin
luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan
toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se
olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että
joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen
lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se
juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras
itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen
arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja
ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi
saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde
Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi
se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan
kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata
vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi
kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa
nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä
vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää
Porkkaa.
Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.
Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.
Hän nousi pöydästä.
Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin...