Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.
Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen.
Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu
oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi
rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä
enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään,
tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä...
Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.
He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta
mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa,
nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien
vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten
väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän
ympärillään.
Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä
sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva,
kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla!
Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut.
Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa
elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen
itsensä tekemää väärennystä.
Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta
niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot,
veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse,
ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen
elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.
Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa
pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla
hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen
veden ja osterin tuoksua.
He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten
rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla,
huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja
nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon
turvissa.
Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt,
laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat
purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat
ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat
askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine
kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati
vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa,
kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja
korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä...
* * * * *
Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää
voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan,
Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan
raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän
määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän
varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet
nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi,
ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä
vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät...
Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama
itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo
kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti
elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen
pettäväisyyttä, kaiken turhuutta...
Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi.
Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista
unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen
tuliperhoset.
Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois,
palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli
hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?
Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia,
mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä,
kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin
ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä
ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet
ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa,
vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän
ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään,
pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti,
työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.
Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin
paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi...
Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo
olemuksessaan.
Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.
* * * * *
Porkka oli saapunut Parisiin.