Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein
kuin sovittu kohtaus.
Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi.
Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan
kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari
vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.
Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan
itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman
kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä.
Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän
hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään
Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa
kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.
Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui
Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen
rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen
eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista,
ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä...
Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän
viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen
synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen
vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi,
sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli
kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun...
Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa
vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja
rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin
ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan
hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi.
Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata
sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään
Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei
tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä
tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain
kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä,
vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua
silmistä...
Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä
itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja
kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin
väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla
ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä
viisaan hellyyden.
Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle.
Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi!
Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu
hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain
koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.
Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä
kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia
rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut
edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka
luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen
maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui
rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi,
monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään,
itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin
ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta
auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti,
päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta,
sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi
ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo
päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista.
Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan.
Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin
vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti...
Kuka näin ajatteli? Inariko?
Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai
tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja
väkevämpi, huonompi ja parempi!
Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska
onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus
oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä!
Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!
Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus
rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan...
Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut
uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.
Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?
Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he
rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin
paljon...?
Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa
kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa,
jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja
sopusointua.
Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva,
voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat
kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen
sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa,
leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty
hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä
kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä
hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja
sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua
pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja
sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä
ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena.
Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.
Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen
arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää
soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat
keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin
lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan
punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran
lakkaamista, suurta suloista idylliä...
Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei
hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan
olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista
pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa
rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla
vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän
yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja
aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti
oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa
asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti
vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.
Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla
antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa
salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä
hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti
hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä
hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja
lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi
Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi
todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille
lemmenkaipuulleen.
Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle
tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla
pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän
pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja
Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.
Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä
itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa
Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli
tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin
väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja.
Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti
kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi
heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti
arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä,
kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista
romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän
jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia,
sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja
silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa
pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken
lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua,
kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella
ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen
kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi
hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö
palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka?
Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä
tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön
eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin
sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää
varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa
peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä
surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois.
Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen
lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei
siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä
sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla:
"Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on.
Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava
kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana.
Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä
vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä
vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään!
Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä
rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota
meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat.
Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella,
himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen,
halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."
Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä.
Porkka etääntyi vain etääntymistään.
Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti
rakkaus.
Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut
koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi,
vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä
herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus,
ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin
muutakin, -- sitä, mikä nyt oli kuollut...
Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin
ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut
rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut
parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei
sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli
kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli
vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen
Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.
Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti,
epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa
kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta
sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä
ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo,
joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa
kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei
hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen
vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä
uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta
siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa
vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään
ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää.
Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen...
Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti,
tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista
ikävää...
Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi
ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon
vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.
Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia
näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään
Alviaa kohtaan ei ollut rajoja...