Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin
eteen.
Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän
nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:
-- Inari, Inari, anna minulle anteeksi...
Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä
ole hän nähnyt hänen itkevän.
Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua.
Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen
ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.
-- Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai
onko se sittenkin totta...?
-- Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.
-- Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa...
Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!
-- Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.
-- Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina... Kauan aikaa...
Aina kun istuin yksin huoneessani... Jos vain käänsin silmäni
oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin
liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen,
surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit...
-- Mitä?
-- Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!
Inari tärisi kuin vilutaudissa.
-- Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!
-- Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä
seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun
täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät,
olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin.
Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi
nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua
kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi
syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan
halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana,
murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit,
minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta.
Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?
Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä
vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi
sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli,
rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta
se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se
koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan
murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään,
estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta...
Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.
-- Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun
on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin
kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein
tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen,
että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet
putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien
ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi
arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle
ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan
ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin
vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla
teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli
myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän
sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin
itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin
metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt
ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani,
itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi
alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä,
uskalluksen puutetta... Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että
olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!
Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista
kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten
avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle
itselleen taas takaisin kuin biljardipallot...
Porkka jatkoi:
-- Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin,
sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön,
kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan
kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt
on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin
hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin
taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan
itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän,
hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo
minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin
aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos
vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä
kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut
esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin
tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat
sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se
on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin
kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin
saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää
sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin,
mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää.
Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja --
Inarille.
Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä
alas.
-- Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni
vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun
kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi
kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin
saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä
puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin
helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea
tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä
osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni
rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän
taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en
kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et
tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä.
Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää
hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi
tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme
kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman
suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme
viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä...
Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo
tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan.
Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin
ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia.
Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan
kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:
-- Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit
miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla
lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman
läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin
minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin
millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia
elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita,
tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä
tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää,
hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman
elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita
tahtoisin lukea... Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin
tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja
rakastaa Inaria... Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen
jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin.
Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö
usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni -- nekin
ovat olleet välttämättömiä?
Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile.
Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka
oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi,
rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin
oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli
voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti
heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli...
-- Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi
olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin
minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi,
kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian
laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma
syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta
oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan
iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin
olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että
se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma!
Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi.
Nyt ei minulla ole ketään muuta... Nyt voit siis sinäkin jättää
varaväkesi...
-- Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää.
Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä
hänen kanssaan, en loukata...
-- Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi
sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle.
Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös
kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ,
minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät...
-- Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari
pimeästi.
Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla
rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina
painoi alas muita.
Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian
tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.
Ja hän mainitsee siitä Porkalle aivan kuivasti ja käytännöllisesti.
-- Olen luvannut, hän sanoo, enkä voi syödä sanaani.
-- Tällä kertaa kuitenkin! Ajattele toki, Inari, kokonaisen vuoden
olen odottanut tätä ainoata iltaa, kokonaisen vuoden olet mielin
määrin saanut olla muiden kanssa. Suomesta asti olen tullut tänne
tätä ainoata hetkeä varten. Etkä suo sitä minulle! Heität minut heti
menemään! Ja kuitenkin nämä meidän asiamme ovat mielestäni hyvin
tärkeitä, minulle tärkeimmät koko maailmassa. Riippuuhan niistä
sentään koko meidän elämämme.
Se on totta, miettii Inari. Kaikki on tapahtunut vain Porkan tähden,
tämän illan suurta ratkaisua odotellessa. Tähän kohdistuu koko
menneisyys, tästä riippuu koko tulevaisuus, tätä ei voi syrjäyttää...
He nousevat lähteäkseen ulos.
Porkka kietoo Inarin käsivarsiinsa ja suutelee häntä rajusti. Inari
ei sulaudu. Sinäkin heitit minut menemään, kun me erosimme, muistaa
hän.
Kadulle päästyään ei Inari taaskaan saa mielestään Alviaa. Häntä
kiusaa se, että hän näin on sielultaan sidottu, että hänen näin
vasten tahtoaan täytyy pahoittaa Alvian mieltä, paeta hänen seuraansa
toisen miehen kera. Ja häntä kiusaa se, että Porkka on tullut ja
hänen mukanaan kaikki entiset levottomuudet ja ristiriitaisuudet. Ja
häntä pelottaa niin, että hän tällä hetkellä melkein olisi valmis
vaikka ainaiseksi luopumaan kaikesta maallisesta onnesta saadakseen
vain säilyttää rauhansa.
* * * * *
He kulkevat hiljalleen pitkin mutkikkaita, kaitoja katujonoja
Montmartren yökaupunkia kohti yhä jatkaen sielutieteellistä
keskusteluaan.
Tämä vanhojen asioiden esiin penkominen on Inarille yksinomaan
vastenmielistä, mutta Porkka näyttää siitä suorastaan nauttivan.
Inari vastailee vastahakoisesti. Silloin tällöin hän vilkaisee
syrjäsilmäyksin Porkkaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että hän
todella kulki siinä hänen vierellään. Oliko tuo todellakin sama mies,
jonka vuoksi hän kerran oli ollut kuolla? Miksi oli hän pitkät vuodet
parkunut huoneessaan senvuoksi, että hän ei tullut? Eikö ollut onni,
ettei kukaan tullut, ettei mitään tapahtunut, että oli niin hiljaista
kuin suinkin, että ihmiset, nuo tuskan-tuojat, pysyivät etäällä...
Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.
Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän
pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat
aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen
turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen
katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä,
pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin
kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.
Täten kului yö aamupuoleen.
-- Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa
maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä
täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan
alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos
myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit,
kuolisin myöskin...
-- Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta...
-- Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja
tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut
siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta.
Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen
hotelliin loppu-yöksi...
Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän
vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä...
Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli
selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.
Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä,
mikä hyvänsä, -- mutta ei enää rakastaja...
Inarin ruumis työnsi hänet pois.