Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama
vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa
kuin maailman voittaja.
Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli
yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää.
Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.
Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden
ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään.
Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan,
olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet
sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto,
väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja
epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen
ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä
ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata
niiden ääriviivoja...
Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita
hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää... Maailman meno oli
käsittämätöntä...
Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi
mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus,
allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen
humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska,
repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se
oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se
sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva
näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä
nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa
peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä
tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään.
Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä
olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää
vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt
seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat
sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi
hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin
Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää
ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden
ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan.
Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman
melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis
rauhallinen viileä elämän katselmus!
Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus
sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he
hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään
heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa
tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä
miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän
henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten
inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä
lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen,
he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan,
nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.
Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä
oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä
satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja
vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun
arvoisena elämässä!
Miksi ei hän ollut kuin muut! Olihan hänelläkin vapaus. Miksi ei
hän osannut sitä käyttää eikä väärinkäyttää? Miksi oli hän syntynyt
maailmaan näin irralliseksi ilman pienintä mielenkiintoa elämän
menoon?
Kun Inari hieman oli ehtinyt tointua ensimäisestä hermolamauksestaan,
alkoivat ajatukset jälleen lähettää kysymyksiä.
Miksi? Niin miksikö? Kaikkeen oli vain yksi vastaus. Siksi, että
hän yhä vielä rakasti, yhä vielä oli sidottu tuohon samaan ainoaan
ihmiseen kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut vapaa! Se oli vain
näennäistä, ulkonaista ja sekin oli kammottavaa tyhjyyttä.
Inari kapinoi itseään vastaan: Hänkö rakastaisi tuota miestä, joka
oli hänet loppuunkuluttanut, pettänyt, hyljännyt! Mitä oli hänessä
rakastettavaa? Inari ei ihannoinut häntä enää vähääkään. Hän näki
hänet aivan arkisen keskipäivän kaunistelemattomassa valaistuksessa,
näki hänen ulkonaiset rapistumisen merkkinsä, hänen sisällisen
mies-itsensä häikäilemättömän ja turhamaisen kokoonpanon. Ei, hän ei
voinut rakastaa, hän suri ainoastaan. Miksi? Iloita olisi hänen nyt
pitänyt! Ei, ei hän voinut. Tuo mies oli vanhettanut hänet siihen
määrin, ettei hän voinut enää iloita eikä surra, ei tuntea mitään.
Hän oli antanut hänelle niin suuren määrän inhimillisyyttä, että se
oli siirtänyt hänet inhimillisyyden ulkopuolelle. Vihata olisi hänen
pitänyt!
Mutta kun hän katsoi itseään peiliin, näki hän silmistään vain
väärentämättömän surun ja rakkauden heijastavan.
Ja Inari huokasi kätkien kasvot käsiinsä: minä kurja, minähän kaipaan
takaisin kahleisiini niinkuin Wenäjän orjat!
Hän häpesi itseään, mutta hän ikävöi Porkkaa sittenkin. Ja hän purki
ikävänsä pitkiin, hellyyttä huokuviin kirjeisiin. Niillä täytti hän
aikansa ja ainoat tapahtumat hänen elämässään olivat Porkan kirjeet.
Porkka kirjoitti: "Sinä olet niitä, jotka panevat valitsemaan koko
maailman ihanuuden ja rakkauden välillä. Nyt on minulla koko muu
maailma, mutta ei sinua, ja koko se muu ei ole mitään. Helpompaa se
on, mutta arvotonta."
Ja Inari kirjoitti leikitellen: "Minulla ei ole mitään maailmaa ilman
sinua. Kevyempää se on, mutta liian kevyttä raskaalle luonteelleni.
Anna minulle taas jotakin vaikeaa."
Porkka vastasi: "Anna minulle anteeksi. Se lienee sinulle kaikkein
vaikeinta."
Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä
kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.
Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka
sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan.
Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta
eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin
olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli
anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään,
ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi,
ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken.
Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida
unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka
rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka
särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka
kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä
vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta
mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?
Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo
jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei
uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja
siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän
haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa
kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko
hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa
hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti
häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen
edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt,
sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman
ikävä, täydellisen täyttymätön jano...
Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut
surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen
hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet
Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän
niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen!
Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli
vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä.
Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei
kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha,
mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä
viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää
tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin
omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!
Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä.
Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin
ennen. Siitä, että Porkka oli _voinut_ olla uskoton! Kun Inarikaan ei
ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen
mahdottomaksi.
Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa
inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein
enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui
paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi,
kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen
uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä,
anteeksiantamattomana...
Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli
työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä
kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli
raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan
muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he
eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti
nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.
Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että
mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä.
Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista
johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja
Inari oli aina laskenut.
Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää,
mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.
Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he
taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin... Uskalsiko
hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän
hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan
estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä
olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin
asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa
etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen
rakkauden intohimo oli heidät tuominnut...
Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin
olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan
irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen
päähänpistonsa kalvamana.
Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä
tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?
Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi.
Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä
muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä
piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne
tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä...
Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.
Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä.
Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä
tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.